Muisto hänen sievästä ilostaan, kun minä sanoin: kyllä, saattaa kyyneliä silmiini. Kun ensi kerran istuin kirjoitustyöhöni, ja aina jälestäpäin, istui Dora vanhalla paikallansa, pieni kimppu kyniä vieressänsä. Hänen riemunsa, kun hän näin otti osaa minun työhöni, ja hänen ilonsa, kun minä tarvitsin uutta kynää — jota sangen usein olin tarvitsevinani — tuotti minulle uuden keinon huvittaa vaimo-lapsukaistani. Minä olin toisinaan tahtovinani kahta, kolmea sivua käsikirjoituksestani kopioituksi. Silloin Dora oli varsin mainio. Ne hankkeet, joihin hän rupesi tätä suurta työtä varten, ne esiliinat, joita hän pani päällensä, ne rintatilkut, joita hän lainasi kyökistä, läkkiä torjuaksensa, se aika, jonka hän kulutti, ne lukemattomat pysähdykset, jolloin hänen täytyi nauraa Jip'in kanssa, niinkuin se olisi ymmärtänyt nämät kaikki, hänen vakuutuksensa, ettei hänen työnsä ollut täydellinen, jollei hän kirjoittanut nimeänsä alle, ja se tapa, jolla hän näytti sitä minulle, niinkuin jotakin kouluvihkoa, ja sitten, kun kiitin sitä, halasi minua — niissä on liikuttavia muistoja minulle, vaikka ne ehkä muista näyttävät yksinkertaisilta.
Hän otti vähä aika tämän jälkeen avaimet haltuunsa ja astui kilistellen kaikkialla asunnossamme, koko kimppu pienessä korissa, joka oli sidottu hänen hoikkaan vyötäimeensä. Harvoin huomasin, että ne paikat, joihin ne kuuluivat, olivat lukossa, taikka että avaimia käytettiin mihinkään muuhun tarpeesen, kuin leikkikaluksi Jip'ille — mutta Dora oli iloinen, ja se ilahutti minua. Hän oli aivan varma, että paljon oli aikaan saatu tämän teko-taloudenpidon kautta; ja asia huvitti häntä yhtä paljon, kuin jos olisimme leikillä pitäneet jotakin nukki-huonetta.
Sillä tapaa jatkoimme. Dora oli melkein yhtä hellä tädilleni, kuin minulle, ja kertoi tälle usein siitä ajasta, jolloin hän pelkäsi, että hän olisi häijy, vanha olento. Minä en koskaan nähnyt tätini säännöllisemmin mukaantuvan kenenkään mieltä myöden. Hän hyväili Jip'iä, vaikka Jip ei koskaan vastannut; kuunteli päivän toisensa perästä gitarria, vaikka minä varon, ettei hän pitänyt mitään soitosta; ei torunut koskaan kelvottomia palvelioitamme, vaikka epäilemättä mieli kyllä teki; kävi kummallisen pitkät matkat jalkaisin, odottamattomaksi lahjaksi ostaaksensa jotakin pientä kalua, jota hän huomasi Doran tarvitsevan, eikä koskaan tullut sisään puutarhasta ja kaivannut häntä huoneissa, alhaalta portailta huutamatta semmoisella äänellä, joka iloisesti kaikkui koko asunnossa:
"Missä Pikku Kukka on?"
NELJÄSTOISTA LUKU.
Mr. Dick toteuttaa tätini ennustuksen.
Oli nyt joku aika kulunut siitä, kuin olin jättänyt tohtorin. Mutta koska asuin lähellä häntä, näin hänet usein; ja me kävimme kaikki kahdessa, kolmessa tilaisuudessa hänen luonansa päivällisillä tai teellä. Vanha soturi oli ainaiseksi majoittunut hänen kattonsa alle. Hän oli ihan yhtäläinen, kuin ennen, ja samat ijankaikkiset perhoset liehuivat hänen lakkinsa yli.
Niinkuin muutamat muut äidit, joita eläessäni olen tuntenut, oli Mrs. Markleham paljon enemmän mieltynyt huveihiu, kuin hänen tyttärensä. Hän tarvitsi paljon hauskutusta; ja niinkuin viisas, vanha soturi, oli hän uhraavinaan itsensä lapsensa tähden, vaikka hän vaan noudatti omia taipumuksiansa. Tohtorin tahto, että Annie huvittelisi, oli sentähden erittäin otollinen tälle oivalliselle vanhemmalle, joka lausui ehdotonta hyväksymistään tohtorin huolenpitoon.
Minä olen varma, että hän tietämättä koetti tohtorin haavan syvyyttä. Ilman mitään muuta tarkoitusta, ainoastaan jonkunlaisen kypsyneen kevytmielisyyden ja itsekkäisyyden johdosta, joka toisinaan yhtyy isoonkin ikään, suurensi hän luullakseni sitä tohtorin pelkoa, että tämä oli vastuksena nuorelle vaimollensa sekä etteivät missäkään olleet samantunteisia, sillä, että hän niin hartaasti ylisti häntä, kun hän koetti keventää Annie'n kuormaa.
"Rakas tohtori", sanoi hän tälle eräänä päivänä, kun minä olin läsnä, "epäilemättä tiedätte, että Annie'n olisi vähän ikävä aina olla täällä sisään suljettuna".