"Te olette todella käyttäneet aikaanne hyvästi", arvelin minä.
"No, me emme ole olleet joutilaina, Sir. Missis Gummidge on työskennellyt, niinkuin — minä en tiedä ketään, jonka tavalla hän ei olisi työskennellyt", lausui Mr. Peggotty, katsellen häntä ja ollen ymmällänsä sopivan vertauksen puutteessa.
Mrs. Gummidge kallistui korinsa puoleen eikä sanonut mitään.
"Tuossa on sama arkku, jolla teidän oli tapa istua Em'lyn vieressä!" sanoi Mr. Peggotty kuiskaten. "Minä aion viedä sen muassani täältä kaikkein viimeiseksi. Ja tässä on vanha, pikkuinen makuuhuoneenne, näettekö, Mas'r Davy! On melkein niin kolkko ilta, kuin suinkin sopii toivoa!"
Vaikka tuuli oli heikko, oli sillä jonkunlainen juhlallinen ääni, ja se hiipi hyljätyn huoneen ympäri kuiskaavalla voihkinalla, joka oli hyvin surullinen. Kaikki oli poissa, yksin tuo pikkuinen, simpsukankuorilla varustettu peilikin. Minä muistin, kuinka olin maannut siellä, kun tuo ensimäinen suuri muutos kodissani tapahtui. Minä muistin tuon sinisilmäisen lapsen, joka oli ihastuttanut minua. Minä muistin Steerforth'in; ja joku joutava, kammottava ajatus tuli mieleeni, että hän oli likellä jossakin, ja että me ehkä kohtaisimme hänet mikä silmänräpäys hyvänsä.
"Kestää arvattavasti kauan", arveli Mr. Peggotty matalalla äänellä, "ennenkuin vene saa uusia asukkaita. Täälläpäin pitävät sitä nyt onnettomuutta tuottavana!"
"Onko se kenenkään oma näillä seuduin?" kysyin minä.
"Erään kaupungissa asuvan maston-tekiän", vastasi Mr. Peggotty. "Minä vien hänelle avaimen tänä iltana".
Me katsahdimme toiseen vähäiseen huoneesen ja palasimme Mrs. Gummidge'n luo. Hän istui arkulla, ja, asettaen kynttilää kaminin-reunukselle, käski Mr. Peggotty hänen nousta, että hän saisi kantaa ulos arkun, ennenkuin kynttilä sammutettiin.
"Dan'l", lausui Mrs. Gummidge, yht'äkkiä jättäen korinsa ja tarttuen Mr. Peggotyn käsivarteen, "rakas Dan'lini, ne erosanat, joita lausun tässä huoneessa, ovat, ettette saa jättää minua jälelle. Älkäät tuumiko jättää minua tänne, Dan'l! Oi, älkäät millään muotoa tehkö sitä!"