Hämmentyneenä käänsi Mr. Peggotty silmänsä Mrs. Gummidge'sta minuun ja minusta Mrs. Gummidge'en, niinkuin hän olisi unesta herännyt.
"Älkäät, rakas Dan'l, älkäät!" huusi Mrs. Gummidge innokkaasti. "Ottakaat minut mukaanne, Dan'l, ottakaat minut teidän ja Em'lyn mukaan! Minä tahdon olla teidän alinomainen ja uskollinen palvelianne. Jos löytyy orjia noissa maissa, joihin hankitte, rupean minä, vieläpä mielellänikin, siihen virkaan, mutta älkäät jättäkö minua tänne, kunnollinen, rakas Dan'l!"
"Oi hyvänen", lausui Mr. Peggotty, pudistaen päätänsä, "te ette tiedä, mikä pitkä matka ja mikä kova elämä se on!"
"Kyllä minä tiedän, Dan'l! Minä voin arvata!" huusi Mrs. Gummidge. "Mutta ero-sanani tämän katon alla ovat: minä menen tähän huoneesen ja kuolen, jollei minua oteta mukaan. Minä osaan kaivaa, Dan'l. Minä osaan tehdä työtä. Minä osaan elää vaivaloista elämää. Minä osaan olla iloinen ja kärsivällinen nyt — enemmän, kuin luulette, Dan'l, jos vaan tahdotte koettaa minua. Minä en pitelisi noita rahoja, en, vaikka puutteesen kuolisin, Dan'l Peggotty mutta minä tahdon seurata teitä ja Em'lyä, jos vaan sallitte, mailman ääriin asti! Minä tiedän, kuinka laita on; minä tiedän, että arvelette minun olevan yksinäisen ja hyljätyn, mutta, rakas Dan'l, niin ei ole enää! Minä en ole istunut täällä niin kauan vartioimassa ja ajattelemassa teidän koetuksianne, ilman että siitä on ollut mitään hyvää minulle. Mas'r Davy, puhutelkaat häntä minun puolestani! Minä tiedän hänen tapansa ja Em'lyn, ja minä tiedän heidän surunsa ja voisin toisinaan olla lohdutukseksi heille ja tehdä työtä heidän kaikkein eteensä! Dan'l, rakas Dan'l, antakaat minun seurata teitä!"
Ja Mrs. Gummidge tarttui hänen käteensä ja suuteli sitä yksinkertaisella hellyydellä ja rakkaudella teeskelemättömässä ystävyyden ja kiitollisuuden innossa, jota Mr. Peggotty hyvin ansaitsi.
Me nostimme ulos arkun, sammutimme kynttilän, lukitsimme oven ulkopuolelta, ja tarkasti suljettu, vanha vene jäi meiltä mustaksi pilkuksi pilviseen yöhön. Kun seuraavana päivänä palasimme Londoniin postivaunujen ulkopuolella, olivat Mrs. Gummidge ja hänen korinsa taka-istuimella, ja Mrs. Gummidge oli onnellinen.
YHDESKOLMATTA LUKU.
Minä olen läsnä eräässä räjähdyksessä.
Kun siihen aikaan, jonka Mr. Micawber niin salamyhkäisesti oli määrännyt, oli vaan neljäkolmatta tuntia, neuvottelimme tätini ja minä, kuinka menettelisimme; sillä tätini oli kovin vastahakoinen jättämään Doraa. Voi! kuinka helposti minä Doran nyt kannoin portaita ylös ja alas!
Vaikka Mr. Micawber oli tahtonut, että tätini olisi läsnä, teki meidän mieli sovittaa niin, että tätini jäisi kotiin ja edustettaisiin Mr. Dick'in ja minun kauttani. Lyhyeltä, me olimme päättäneet asettaa asian näin, kun Dora taas saatti meidät horjumaan päätöksessämme, vakuuttaen, ettei hän koskaan antaisi anteeksi itsellensä eikä häijylle pojallensa, jos tätini jostakin syystä pysyisi kotona.