On ilta; ja minä istun samalla tuolilla saman vuoteen luona, samat kasvot käännettyinä minua kohden. Me olemme olleet ääneti, ja Doran kasvot hymyilevät. Minä olen nyt lakannut kantamasta keveätä taakkaani portaita ylös ja alas. Hän makaa täällä koko päivän.
"Doady!"
"Rakas Dorani!"
"Ethän sinä katso järjettömäksi, mitä aion sanoa, vaikka tuonain kerroit minulle, että Mr. Wickfield ei voi hyvin? Minä tahtoisin nähdä Agnesia. Tahtoisin hyvin mielelläni nähdä häntä".
"Minä kirjoitan hänelle, rakas ystäväni".
"Kirjoitatko?"
"Kohta".
"Mikä hyvä, kiltti poika! Doady, ota minut käsivarrellesi. Se ei ole, rakas poikani, mikään oikku. Se ei ole mikään tyhjä mielijohde. Minä tahtoisin todella hyvin mielelläni nähdä häntä!"
"Minä olen varma siitä. Minun tarvitsee vaan ilmoittaa se hänelle, ja hän tulee epäilemättä".
"Sinä olet kai nyt hyvin yksinään, kun istut tuolla alhaalla?" kuiskaa
Dora, käsivarsi kaulassani.