"Kuinka voin olla muuta, oma kultani, kun näen sinun tyhjän tuolisi?"
"Minun tyhjän tuolini!" Hän nojauu nyt ääneti vähäksi aikaa minuun. "Ja kaipaatko sinä todella minua, Doady?" katsoen ylös ja hymyillen kirkkaasti. "Semmoista lyhytmielistä, typerää raukkaakin, kuin minä olen?"
"Oma Dorani, ketä koko mailmassa kaipaisin niin paljon?"
"Voi puoliso! Minä olen niin iloissani, vaan kuitenkin niin suruissani!" painuen likemmäksi minua ja kiertäen molemmat käsivartensa ympärilleni. Hän nauraa ja nyyhkii, ja sitten hän on tyven ja aivan onnellinen.
"Aivan!" sanoo hän. "Sano vaan Agnesille hartaimmat terveiseni ja ilmoita hänelle, että minä tahtoisin hyvin, hyvin mielelläni nähdä häntä; eikä minulla ole lisäksi mitään toivottavaa".
"Paitsi, että tulet terveeksi taas, Dora".
"Voi, Doady! Välisti minä ajattelen — sinä tiedät, että minä aina olin tyhmä, pikkuinen olento! — ettei se koskaan tapahdu!"
"Älä sano niin, Dora! Kallis vaimoni, älä ajattele niin!"
"Minä en tee niin, jos voin jättää sen, Doady. Mutta minä olen hyvin onnellinen; vaikka rakas poikani on niin yksinään vaimo-lapsukaisensa tyhjän tuolin edessä!"
* * * * *