On yö; ja minä olen vielä hänen luonansa. Agnes on tullut, on ollut tykönämme kokonaisen päivän ja yhden illan. Hän, tätini ja minä olemme istuneet Doran vieressä aamusta asti kaikki yhdessä. Me emme ole puhuneet paljon, mutta Dora on ollut täydellisesti tyytyväinen ja iloinen. Nyt olemme kahden kesken.
Tiedänkö nyt, että vaimo-lapsukaiseni pian jättää minut? He ovat sanoneet minulle niin; he eivät ole sanoneet mitään, joka olisi uutta ajatuksilleni; mutta minä en ole likimainkaan varma, että olen omistanut tämän totuuden. Minä en voi käsittää sitä. Minä olen monta kertaa tänä päivänä mennyt itsekseni itkemään. Minä olen muistanut Häntä, joka itki elävien ja kuolleitten eroa. Minä olen ajatellut koko tuota kaunista ja liikuttavaa kertomusta. Minä olen koettanut taivuttaa ja lohduttaa itseäni ja toivon, että se on menestynyt, vaikka vaillinaisesti; mutta mahdotonta on minun ollut uskoa, että loppu välttämättömästi tulee. Minä pidän hänen kättänsä omassa kädessäni, hänen sydämensä omassa sydämessäni, minä näen hänen rakkautensa edessäni elävän kaikessa voimassaan. Minä en voi sulkea pois yhtä vaaleata, viipyvää uskon sädettä, että hän vielä säästetään minulle.
"Minä aion puhua kanssasi, Doady. Minä aion sanoa jotakin, jota olen usein viime aikoina tuuminut sanoa. Ethän sinä paheksi sitä?" lempeällä katsannolla.
"Paheksi, armaani?"
"Niin, sillä minä en tiedä, mitä vasta ajattelet taikka mitä lienet välisti ajatellut. Kenties usein olet ajatellut samaa. Rakas Doady, minä pelkään, että olin liian nuori".
Minä lasken kasvoni pään-alukselle hänen viereensä, ja hän katsoo minun silmiini ja puhuu hyvin hiljaa. Vähitellen, kun hän jatkaa, huomaan pakahtuvalla sydämellä, että hän puhuu itsestänsä niinkuin menneestä.
"Minä pelkään, ystäväni, että olin liian nuori. Minä en tarkoita vuosien puolesta ainoastaan, vaan kokemuksen, ajatusten, kaikkien puolesta. Minä olin semmoinen tyhmä, pikkuinen olento! Minä luulen, että olisi ollut parempi, jos olisimme vaan rakastaneet toisiamme, niinkuin poika ja tyttö, ja unhottaneet sen. Minä olen ruvennut ajattelemaan, etten ollut sovelias vaimoksi".
Minä koetan pysäyttää kyyneliäni ja vastata: "oi, rakas Dora, yhtä sovelias kuin minä mieheksi!"
"Minä en tiedä", vastaa hän ja pudistaa kiharoitansa vanhalla tavalla. "Ehkä! Mutta, jos minä olisin ollut enemmän sovelias naimisiin, olisin kenties voinut tehdä sinutkin soveliaammaksi siihen. Paitsi sitä sinä olet kovin taitava, mutta en minä".
"Me olemme olleet hyvin onnelliset, suloinen Dorani".