"Minä olen hyvin onnellinen, hyvin. Mutta vuosien kuluessa olisi rakas poikani väsynyt vaimo-lapsukaiseensa, joka yhä vähemmän olisi sopinut kumppaniksi hänelle. Poikani olisi yhä enemmän huomannut, mitä hänen kodissaan puuttui. Hänen vaimo-lapsukaisensa ei olisi muuttunut. Parempi näin".
"Voi, kalliin, kalliin Dorani, älä puhu minulle tällä tapaa. Jokainen sana tuntuu moitteelta!"
"Ei, ei tavukaan!" vastaa hän, suudellen minua. "Voi, ystäväni, sinä et koskaan ansainnut sitä, ja minä rakastin sinua liian paljon, mitään moittivaa sanaa sinulle todella sanoakseni — se oli ainoa ansio, joka minulla oli, paitsi että olin kaunis — taikka että sinusta näytin siltä. Onko kyllä kolkko tuolla alhaalla, Doady?"
"Kovin! Kovin!"
"Älä itke! Onko minun tuolini siellä?"
"Se on vanhalla paikallansa".
"Voi, kuinka poika raukkani itkee. Hiljaa, hiljaa! Anna minulle nyt yksi lupaus. Minä tahdon puhua Agnesin kanssa. Kun menet alikerrokseen, sano se Agnesille ja lähetä hänet ylös luokseni; ja sillä aikaa, kuin minä puhun hänen kanssaan, älä anna kenenkään — ei edes tädin — tulla. Minä tahdon puhua kahden kesken Agnes'in kanssa. Minä tahdon puhua Agnesin kanssa aivan yksin".
Minä lupaan, että hän tulee kohta; mutta surulta en voi jättää häntä.
"Minä sanoin, että on parempi näin!" kuiskaa Dora, minua syleillessään. "Oi, Doady, vielä muutama vuosi etkä koskaan olisi voinut rakastaa vaimo-lapsukaistasi hellemmin, kuin nyt; ja lisäksi vielä muutama vuosi, ja hän olisi niin koettanut ja kiusannut sinua, ettet ehkä olisi voinut rakastaa häntä puoleksikaan niin paljon! Minä tiedän, että olin liian nuori ja lapsellinen. Paljon parempi näin!"
* * * * *