"Minä en pyydä sanoa, että kehoitan siihen", muistutti Traddles. "Minä katson oikeaksi esitellä sitä. Ei muuta".
"Minä kuulen ilolla teidän sanovan niin", vastasi Agnes vakaasti, "sillä se synnyttää minussa toivoa, melkein varmaa tietoa, että me ajattelemme samalla tavalla. Rakas Mr. Traddles ja rakas Trotwood, mitä lisäksi voisin toivoa, kun isä nyt on kunnialla vapaa! Minä olen aina sydämestäni halannut, että, jos voisin päästää hänet niistä vaivoista, joissa hän on ollut, saisin antaa takaisin vähäisen osan siitä rakkaudesta ja huolesta, josta olen kiitollisuuden velassa hänelle, ja pyhittää elämäni hänelle. Se on vuosikaudet ollut korkein toivoni. Kun saan omin neuvoin pitää huolta tulevaisuudestamme, on se oleva suurin onni — suurin onni lähinnä sitä, että tiedän hänen pääsneen kaikenlaisesta tilistä ja edesvastauksesta — minkä voin tuntea".
"Oletko ajatellut, millä tavalla, Agnes?"
"Usein! Minä en pelkää, rakas Trotwood. Minä olen varma menestyksestä. Niin moni ihminen tuntee minut täällä ja suo minulle hyvää, että olen varma. Ole huoleti minun puolestani. Me emme tarvitse suuria. Jos hyyrään ulos rakkaan, vanhan asuntomme ja pidän koulua, hyödytän muita ja olen itse onnellinen".
Hänen iloisen äänensä levollinen hartaus palautti jälleen ensiksi rakkaan, vanhan asunnon ja sitten oman, yksinäisen kotini niin elävästi mieleeni, että sydämeni oli aivan täynnä enkä minä voinut lausua sanaakaan. Traddles oli vähän aikaa ahkerasti papereita katsovinaan.
"Nyt seuraa, Miss Trotwood", lausui Traddles, "teidän omaisuutenne".
"Hyvä, Sir", huokaili tätini. "Minulla ei ole muuta sanottavaa siitä, kuin että, jos se on mennyt, minä tyydyn siihen, mutta, jos se ei ole mennyt, minä ilolla otan sen takaisin".
"Sitä oli alusta, luullakseni, kahdeksan-tuhatta puntaa obligationeissa?" sanoi Traddles.
"Oikein!" vastasi tätini.
"Minä en voi saada selkoa enemmästä, kuin viidestä", lausui Traddles hämmentyneellä muodolla.