"Mr. Micawber'in kunniaksi tulee minun myöntää", aloitti Traddles, "että, vaikk'ei hän näytä milläkään menestyksellä työskennelleen omaksi hyväkseen, hän on aivan väsymätön, kun hän työskentelee muita varten. Minä en ole hänen vertaistaan nähnyt. Jos hän aina menettelee samalla tapaa, on hän tätä nykyä oikeastaan parin sadan vuoden vanha. Se into, johon hän ehtimiseen on kiihoittanut itseänsä, ja se kaikki unhottava ja kiivas tapa, jolla hän yöt päivät on sukeltanut paperein ja kirjojen kasaan, niistä lukemattomista kirjeistä puhumatta, joita hän on kirjoittanut minulle tämän ja Mr. Wickfield'in asunnon välillä, vieläpä usein pöydän poikki, kun hän on istunut vastapäätä minua ja hänen olisi ollut paljon mukavampi puhua — kaikki tämä on varsin erinomaista".
"Kirjeitä!" huudahti tätini. "Minä luulen, että hän näkee unta kirjeen muodossa!"
"Mr. Dick on myöskin", lausui Traddles, "tehnyt ihmeitä! Heti kuin hän pääsi Uriah Heep'iä vartioimasta, jota hän piti silmällä semmoisella tavalla, että minä en koskaan ole parempaa nähnyt, alkoi hän palvella Mr. Wickfield'iä. Ja hänen harras tahtonsa olla hyödyksi niissä tutkinnoissa, joita olemme tehneet, ja se tehokas apu, joka hänestä on ollut, kun hän teki otteita, kopioitsi, toi ja vei, on todella innostuttanut meitä".
"Dick on hyvin merkillinen mies", huudahti tätini. "Sitä olen aina sanonut. Sinä tiedät sen, Trot!"
"Minä voin ilolla sanoa, Miss Wickfield", jatkoi Mr. Traddles yhtä suurella hienotunteisuudella, kuin vakavuudella, "että Mr. Wickfield on teidän poissa ollessanne melkoisesti vaurastunut. Siitä painajaisesta päästyänsä, joka niin kauan aikaa oli kiusannut häntä, ja siitä pelosta, jossa hän oli elänyt, on hän tuskin sama ihminen enää. Jopa hän toisinaan taas kykenee kiinnittämään muistiansa ja huomiotansa erinäisiin asioihin, joka kyky viime aikoina on ollut heikontuneena hänessä; ja hän on pystynyt auttamaan meitä ja selittämään kaikenlaisia, joita olisimme havainneet kovin vaikeaksi, jollei mahdottomaksi, suorittaa ilman häntä. Mutta minun tehtäväni on kertoa, mihin päätöksiin olemme tulleet, olkootkin vähäpätöiset, eikä puhua niistä kaikista toivokkaista asioista, joita olen huomannut, sillä muutoin minusta ei koskaan tule mitään valmista".
Hänen suora käytöksensä ja miellyttävä luontevuutensa osoittivat selvästi, että hän oli sanonut nämät, saattaaksensa meitä hyvälle tuulelle ja Agnesia siihen tilaan, että hän vähemmällä levottomuudella kuulisi isäänsä mainittavan; mutta asia tuntui yhtä hyvältä sen vuoksi.
"No, malttakaat, minä katson", sanoi Traddles, silmäillen papereita pöydällä. "Kun olemme laskeneet varamme ja tehneet suoran melkoisesta ehdottomasta sekasohrosta ensimäisessä sijassa ja ehdollisesta selkkauksesta ja väärennyksestä toisessa sijassa, pidämme varmana, että Mr. Wickfield nyt voi lakkauttaa asiamiehen toimensa niin, ettei minkäänlaista rahanpuutetta eli haaskausta tule ilmi".
"Oi, kiitos Jumalan!" huudahti Agnes hartaasti.
"Mutta", lausui Traddles, "ne loppuvarat, jotka jäisivät hänen elatuksekseen — ja minä otan silloin lukuun, että talo myydään — olisivat niin pienet, koska ne eivät suinkaan nousisi enempään, kuin muutamaan sataan puntaan, että olisi ehkä paras, Miss Wickfield, ajatella, eikö hänen vielä tulisi hoitaa niitä tiluksia, jotka niin kauan ovat olleet hänen hallussaan. Hänen ystävänsä saattavat nyt neuvoa häntä, kun hän on vapaa. Te itse, Miss Wickfield — Copperfield — minä —".
"Minä olen ajatellut sitä, Trotwood", sanoi Agnes, katsellen minua, "ja minä tunnen, ettei tule olla niin eikä saa olla niin, vaikka semmoinenkin ystävä kehoittaa siihen, jolle olen niin kiitollinen ja niin suuressa velassa".