Minä annoin hänelle tarkan käskyn, että hän olisi varovainen käytöksessään ja vaan veisi korttini sekä sanoisi, että minä odotin, ja istuin vierashuoneesen (johon nyt olimme tulleet), siksi kuin hän palaisi. Sen entinen hauska, asuttu muoto oli mennyt, ja akkunan luukut olivat puoleksi suljetut. Harppua ei oltu koskettu moneen, moneen päivään. Steerforth'in kuva hänen pojan-ijältänsä riippui seinässä. Se pikku kaappi, jossa äiti oli pitänyt hänen kirjeitänsä, oli myöskin huoneessa. Minä kummastelin, lukiko hän nyt koskaan niitä; oliko hän niitä koskaan enää lukeva!
Rakennuksessa vallitsi semmoinen hiljaisuus, että kuulin tytön keveät askeleet portailta. Palatessaan toi hän minulle sen sanoman, että Mrs. Steerforth oli heikko eikä voinut tulla alas; mutta että, jos minä antaisin hänelle anteeksi, että hän jäi huoneesensa, hän mielellään tahtoisi nähdä minua. Muutamien minutien perästä seisoin hänen edessään.
Hän oli Steerforth'in huoneessa eikä omassa. Minä ymmärsin tietysti, että hän oli ruvennut asumaan siellä poikansa muistoksi, ja että ne monet merkit tämän entisistä harjoituksista ja taidoista, jotka ympäröivät häntä, samasta syystä olivat siellä aivan semmoisina, kuin Steerforth oli jättänyt ne. Hän sanoi kuitenkin, kun hän vastaan-otti minua, ettei hän ollut omassa huoneessaan, koskei se sijainnut oikein hyvin hänen sairauteensa katsoen, ja poisti komealla katsannollansa vähimmänkin epäilyksen sanojensa totuuden suhteen.
Hänen tuolinsa vieressä seisoi, niinkuin tavallisesti, Rosa Dartle. Ensi hetkestä asti, kuin hänen mustat silmänsä kohtasivat minua, näin, että hän tunsi, että minä toin pahoja uutisia. Arpi juoksi näkyviin samalla silmänräpäyksellä. Hän peräytyi askeleen tuolin taa, kätkeäksensä omia kasvojansa Mrs. Steerforth'in silmiltä, ja tarkasteli minua semmoisella terävällä katseella, joka ei koskaan järkähtänyt, ei koskaan siirtynyt pois.
"Minä näen surulla, että olette murhe-vaatteissa, Sir", lausui Mrs.
Steerforth.
"Minä olen, onnetonta kyllä, leskimies", sanoin minä.
"Te olette kovin nuori ja kuitenkin semmoisen tappion kokeneet", vastasi hän. "Minua pahoittaa kuulla sitä. Minua pahoittaa kuulla sitä. Minä toivon, että aika lohduttaa teitä".
"Minä toivon, että aika", arvelin minä, katsellen häntä, "lohduttaa meitä kaikkia. Rakas Mrs. Steerforth, meidän tulee kaikkien luottaa siihen raskaimmissa vastoinkäymisissämme".
Minun vakava käytökseni ja kyynelet silmissäni huolestuttivat häntä.
Koko hänen ajatustensa juoksu näytti pysähtyvän ja muuttuvan.
Minä koetin hallita ääntäni ja hiljalleen lausua Steerforth'in nimeä, mutta ääni vapisi. Hän toisti sitä itseksensä pari, kolme kertaa matalalla äänellä. Sitten, kääntyen minun puoleeni, sanoi hän väkinäisellä lujuudella: