"Vanhan maan ylellisyyden hylkäämme nyt", lausui Mr. Micawber, suuresti tyytyväisenä tästä luopumisestaan. "Metsien asukkaiksi ruvenneet eivät voi toivoa saavansa ottaa osaa etu-oikeutettujen maan hienoihin tapoihin".
Tässä joku poika tuli sisään sanomaan, että Mr. Micawber'ia tarvittiin alakerroksessa.
"Minua aavistaa", lausui Mrs. Micawber ja asetti pois tina-pikarinsa, "että se on joku heimoni jäsen!"
"Jos niin on laita, rakas ystäväni", muistutti Mr. Micawber pikastuen, niinkuin ainakin, kun tämä aine puheeksi tuli, "niin, koska tuo heimosi jäsen — kuka hyvänsä se lienee, mies tai nainen — on antanut meidän odottaa näin kauan, tämä jäsen ehkä nyt odottaa minua, siksi kuin minulla on sovelias aika".
"Micawber", lausui hänen vaimonsa, "semmoisessa tilaisuudessa, kuin tässä —"
"Ei ole soveliasta", arveli Mr. Micawber nousten, "että jokaisesta vähäisestä loukkauksesta lukua pidetään! Emma, sinä nuhtelet syystä".
"Vahinko, Micawber", muistutti hänen vaimonsa, "on ollut heimoni eikä sinun. Jos heimolaiseni vihdoin huomaavat, mitä heiltä on mennyt hukkaan heidän entisen menetyksensä kautta, ja nyt tahtovat ojentaa ystävyyden kättä, älä hylkää sitä".
"Rakas vaimoni", vastasi hän, "olkoon niin!"
"Jollei heidän tähtensä, niin minun, Micawber", arveli hänen vaimonsa.
"Emma", vastasi hän, "sitä asian käsitystä on mahdoton tämmöisellä hetkellä vastustaa. Enpä kuitenkaan edes nytkään saata suorastaan luvata langeta heimolaistesi kaulaan; mutta sen heimosi jäsenen, joka nyt odottaa, ei tarvitse pelätä, että minä hänen luonnollisen lämpönsä jähdytän".