Kyyppäri, joka luultavasti oli elänyt neljäkymmentä vuotta suntionpenkissään, ei voinut jatkaa näin vähäpätöistä ainetta. Hän kysyi minulta, mitä tahdoin päivällisiksi.
Minä tunsin, että taas olin Englannissa, ja olin todella aivan alakuloinen Traddles'in puolesta. Hänelle ei näyttänyt löytyvän mitään toivoa. Minä käskin nöyrästi vähän kalaa ja paistia ja seisoin valkean edessä, miettien hänen maineettomuuttansa.
Kun seurasin pääkyyppäriä silmilläni, en voinut olla ajattelematta, että se puutarha, jossa hän vähitellen oli kasvanut siksi kukaksi, mikä hän oli, oli vaikea paikka, jos mieli yletä. Semmoinen vanhan-aikainen, kankea-niskainen, tukeva, juhlallinen, ijäkäs muoto sillä oli. Minä katselin ympäri huonetta, jonka sannoitettua lattiaa epäilemättä sannoitettiin aivan samalla tavalla, kun pääkyyppäri oli poikana — jos hän koskaan oli ollut poikana, joka ei näyttänyt todenmukaiselta; kiiltäviä pöytiä, joissa näin kuvani heijastelevan vanhan mahognyn sileistä syvänteistä; lamppuja, joita oli niistetty ja siivottu, ettei mitään vikaa huomannut; mukavia, viheriöitä, kirkkailla messinki-tangoilla varustettuja kartiineja, jotka sievästi verhosivat väli-seiniä; molempia isoja, iloisesti palavia hiili-valkeita; riviin asetettuja karaffeja, pullistuneita, niinkuin olisivat tietäneet, että löytyi kalliita, vanhoja portviinin tynnyreitä kellarissa; ja näytti siltä, kuin ei kumpaakaan, ei Englantia eikä lakitiedettä, olisi voinut helposti väkirynnäköllä valloittaa. Minä menin ylös makuu-huoneeseni märkiä vaatteitani muuttamaan, ja tämän vanhan paneli-seinäisen huoneen avaruus (se oli ylipuolella sitä portinkäytävää, joka johdatti ravintolaan, muistan minä), nelitolppaisen sängyn tyven äärettömyys ja piirongin kukistumaton vakavuus, kaikki näyttivät yhtyvän ja synkästi rypistävän otsaansa Traddles'in taikka jokaisen samanlaisen uskaliaan nuorukaisen toiveille. Minä tulin jälleen alas päivällistäni syömään; ja myöskin aterian verkkainen mukavuus ja paikan säännöllinen hiljaisuus — sillä se oli tyhjä vieraista, koska tuota pitkää lakimiesten loma-aikaa vielä kesti — puhuivat sujuvasti Traddles'in rohkeudesta ja kuinka vähän hänen sopi toivoa vielä kahteen kymmeneen vuoteen saada elatustaan.
Minä en ollut nähnyt mitään tämmöistä siitä saakka, kuin lähdin ulkomaille, ja se kukisti kokonaan toiveeni ystäväni puolesta. Pääkyyppäri oli saanut kylläksi minusta. Hän ei lähestynyt minua enää, vaan tarjosi palvelustansa eräälle vanhalle, pitkiin säärystimiin puetulle gentlemanille, jonka vastaan-ottamiseksi pintti [englantilainen mittaa noin 3 1/2 korttelia] erinomaista portviiniä näytti itse-altaan tulevan ulos kellarista, sillä hän ei antanut mitään käskyä. Toinen kyyppäri ilmoitti kuiskaten minulle, että tämä vanha gentlemani oli yksinäisyyteen paennut notarius, joka asui torin partaalla ja jolla oli kokonainen aarre-aitta, jonka hän luultiin testamentteeraavan pesiättärensä tyttärelle; samoin, että puheen mukaan hänellä oli kaapissansa hopeinen pöytäserviisi, joka oli kokonaan tummentunut makaamisesta, vaikk'ei mikään ihmis-silmä koskaan vielä ollut nähnyt muuta, kuin yhden lusikan ja yhden kahvelin hänen huoneissaan. Nyt pidin Traddles'ia aivan perikadon omana ja päätin itsekseni, ettei hänellä ollut mitään toivoa.
Koska kuitenkin hartaasti halusin nähdä rakasta, vanhaa toveria, suoritin päivälliseni semmoisella tavalla, joka ei ollenkaan ollut omainen koroittamaan minua pääkyyppärin ajatuksissa, ja kiirehdin ulos takatietä. Numero kaksi Court'issa oli pian löydetty, ja koska ovipielen päällekirjoitus ilmoitti minulle, että Mr. Traddles asui jossakin huoneistossa ylimmäisessä kerroksessa, astuin portaita ylös. Rapistuneiksi ja vanhoiksi huomasin nämät portaat, ja jokaisen jakson päästä niitä valaisi nuija-pää lampun-sydän, joka teki kuolemaa vähäisessä, likaisessa lasivangitossa.
Kun kommin portaita ylös, luulin kuulevani hupaisen naurun, mutta ei minkään advokatin eikä lakimiehen, ei advokatin kirjurin eikä lakimiehen kirjurin naurua, vaan parin, kolmen iloisen tytön. Kun pysähdyin kuuntelemaan, pistin sattumalta jalkani johonkin reikään, jonka kunnianarvoisa Gray's Inn'in jäsenistö oli jättänyt tukkimatta, ja putosin kolisten alas, ja kun taas pääsin jaloilleni, oli kaikki hiljaa.
Hapuillen kuljin nyt varovammin loppupuolen matkaa, ja sydämeni sykki kovasti, kun näin ulkopuolisen oven, johon oli maalattu Mr. Traddles, avoinna. Minä koputin. Jommoinenkin kahina seurasi sisäpuolella, mutta ei mitään muuta. Minä koputin sentähden uudestaan.
Vähäinen takkela poika, puoleksi juoksupoika, puoleksi kirjuri, joka oli kovasti hengästynyt, mutta katseli minua, niinkuin hän olisi ollut varma siitä, etten minä voisi laillisesti todistaa sitä, tuli näkyviin.
"Onko Mr. Traddles kotona?" lausuin minä.
"On, Sir, mutta hänellä on työtä".