"Minä pyytäisin saada tavata häntä".
Tuokion minua tarkasteltuaan päätti takkela poika päästää minut sisään, jonka vuoksi hän avasi ovea vähän avarammalta ja laski minut ensiksi pikkuiseen, kaapinkokoiseen eteiseen ja sitten vähäiseen arki-huoneesen, jossa tapasin vanhan ystäväni, joka (hänkin hengästyneenä) istui pöydän ääressä paperiensa puoleen kallistuneena.
"Hyvä Jumala!" huudahti Traddles, ylös katsahtaen, "se on Copperfield!" ja syöksi minun syliini, johon minä lujasti suljin hänet.
"Kaikki hyvin, rakas Traddles'ini?"
"Kaikki hyvin, rakas, rakas Copperfieldini eikä muuta, kuin hyviä uutisia!"
Me itkimme ilosta molemmat.
"Rakas toverini", lausui Traddles, innossansa pörröttäen tukkaansa, joka oli kokonaan tarpeeton toimi, "rakkain Copperfield'ini, kauan kadoksissa ollut ja sydämellisesti tervetullut ystäväni, kuinka minua ilahuttaa nähdä sinua! Kuinka sinä olet ruskoittunut! Kuinka iloinen minä olen! Henkeni ja kunniani kautta, en ole koskaan ollut niin iloinen, rakas Copperfield'ini, en koskaan!"
Minun oli yhtä vaikea ilmoittaa tunteitani. Minä en ensiksi kyennyt puhumaan mitään.
"Rakas toverini!" lausui Traddles. "Ja tullut niin kuuluisaksi! Kunniakas Copperfield'ini! Hyvä Jumala, milloin tulit, mistä tulet, mitä olet toimittanut?"
Mitään vastausta kysymyksiinsä odottamatta kohensi Traddles, joka oli työntänyt minut nojatuoliin kaminin viereen, koko ajan valkeaa toisella kädellään ja nyki minua toisella kaulahuivistani siinä hurjassa luulossa, että se oli päällystakki. Hiilihangosta hellittämättä syleili hän minua uudestaan, ja minä syleilin häntä, siksi kuin molemmat nauraen ja silmiämme pyyhkien kävimme istumaan ja pudistimme kättä lieden ylitse.