"Ja kuitenkin tiesitte sen kauan aikaa, ennenkuin minä itse", vastasin minä.
"Tiesinkö todella, Sir?" lausui Mr. Chillip. "Onko mahdollista, että minun oli kunnia, Sir, olla avullisna, kun —?"
"On", sanoin minä.
"Herranen aika!" huudahti Mr. Chillip. "Mutta epäilemättä olette sen jälkeen suuresti muuttuneet, Sir?"
"Arvattavasti", vastasin minä.
"No, Sir", muistutti Mr. Chillip, "minä toivon, että annatte minulle anteeksi, jos minun täytyy pyytää teitä suosiollisesti sanomaan nimenne?"
Kun ilmoitin hänelle nimeni, tuli hän suorastaan liikutetuksi. Hän oikein pudisti kättäni, joka oli hurja menetys hänen puoleltaan, sillä hänen oli muutoin tapa vaan pistää haalea, pikkuinen kala-lasta tuuman pari esiin lanteestaan ja osoittaa mitä suurinta maltittomuutta, kun joku tarttui siihen. Nytkin vajotti hän kätensä takintaskuunsa heti kuin hän sai sen irti, ja hänen sydämensä näytti huojentuvan, kun hän palautti sen eheänä takaisin.
"Hyvä Jumala, Sir!" lausui Mr. Chillip, tutkistellen minua, pää kallellansa. "Tämä on siis Mr. Copperfield, onko se? Hyvä, Sir, minä luulen, että olisin tuntenut teidät, jos olisin juljennut katsella teitä tarkemmin. Te olette ulkomuodoltanne hyvin isä vainajanne kaltainen, Sir".
"Minulla ei ollut koskaan onnea nähdä isääni", huomautin minä.
"Aivan totta, Sir", sanoi Mr. Chillip lohduttavalla äänellä. "Ja kaikissa tapauksissa kovin surettavaa! Mekin meidän paikkakunnassamme tiedämme maineenne, Sir", arveli Mr. Chillip, pitkäänsä pudistaen jälleen vähäistä päätänsä. "Lienee jommoinenkin jännitys täällä, Sir", sanoi Mr. Chillip, naputtaen otsaansa etusormellansa. "Se kysyy varmaan voimianne, Sir!"