Hänen kasvonsa, jotka vastikään olivat vaalenneet, punastuivat ja vaalenivat taas. Hän hymyili jonkunlaisella levollisella surullisuudella, niin minusta näytti, ja pudisti päätänsä.
Minä olin koettanut johdattaa häntä siihen, johon tätini oli viitannut; sillä vaikka tämän luottamuksen vastaanottaminen varmaan olisi haikea tuska minulle, tuli minun kurittaa sydäntäni ja suorittaa velvollisuuteni häntä kohtaan. Minä näin kuitenkin, että hän kävi levottomaksi, ja jätin asian sikseen.
"Sinulla on paljon työtä, rakas Agnes?"
"Koulussaniko?" sanoi hän, katsoen ylös taas koko kirkkaalla hymyllään.
"Niin. Siitä on paljon työtä, eikö niin?"
"Työ on niin hupainen", vastasi hän, "että tuskin olisin kylläksi kiitollinen, jos nimittäisin sitä siksi".
"Ei mikään hyvä asia ole vaikea sinulle", arvelin minä.
Hänen kasvonsa muoto vaihteli taas; ja minä näin kerran vielä saman surullisen hymyn, kun hän notkisti alas päätänsä.
"Sinä jäät kai tänne isää tapaamaan", lausui Agnes iloisesti, "ja vietät tämän päivän meidän kanssamme? Ehkä tahdot maata omassa huoneessasi? Me sanomme sitä aina sinun huoneeksesi".
Minä en voinut tehdä sitä, koska olin luvannut ratsastaa takaisin tätini luo yöksi, mutta päivän tahdoin ilolla viettää siellä.