"Minun täytyy nyt olla vankina vähäinen aika", lausui Agnes, "mutta täällä ovat vanhat kirjat, Trotwood, ja vanhat nuotit".
"Vanhat kukatkin ovat täällä", sanoin minä, katsoen ympärilleni; "taikka ne ovat ainakin samankaltaisia".
"Minusta on ollut hauska", vastasi Agnes hymyillen, "sinun poissa ollessasi pitää kaikki aivan samassa tilassa, kuin lapsuutemme aikana. Sillä me olimme hyvin onnelliset silloin, luulen minä".
"Jumala tietää, että olimme!" arvelin minä.
"Ja jokaisessa pikkuisessa kapineessa, joka on muistuttanut minua veljestäni", lausui Agnes, ja hänen sydämelliset silmänsä kääntyivät iloisesti minua kohden, "on ollut tervetullut seura minulle. Myöskin tämä", osoittaen pikkuista avainkoria, joka vielä riippui hänen vyötäisiltään, "näyttää kilistävän jonkunlaista vanhaa nuottia minulle!"
Hän hymyili taas ja meni ulos siitä ovesta, josta hän oli tullut.
Minun oli velvollisuus tunnollisella huolella vartioida tätä sisarellista rakkautta. Siinä oli kaikki, mitä oli säilynyt minulle, ja se oli aarre minulle. Jos kerran järkytin sen pyhän luottamuksen ja käytöksen perustuksia, joitten johdosta se annettiin minulle, oli se kadonnut, enkä minä voinut koskaan saada sitä takaisin. Minä asetin tämän vakaasti eteeni. Mitä enemmän rakastin häntä, sitä enemmän tuli minun aina muistaa se.
Minä kävelin pitkin katuja, ja kerran vielä nähtyäni vanhan vastustajani, teurastajan — hän oli nyt polisikonstapeli ja hänen sauvansa riippui puodissa — menin katsomaan sitä paikkaa, jossa olin tapellut hänen kanssaan; ja muistelin siellä Miss Shepherd'iä ja vanhinta Miss Larkins'ia ja kaikkia sen ajan lapsellisia taipumuksia, myötä- ja vastatunteita. Ei mikään näyttänyt jääneen jälille tästä ajasta, paitsi Agnes, mutta hän, tuo ainainen tähti korkealla ylitseni, oli vielä kirkkaampi ja korkeammalla ylitseni.
Kun palasin, oli Mr. Wickfield tullut kotiin jostakin puutarhasta, joka hänellä oli parin penikulman päässä kaupungista ja jossa hän nyt melkein joka päivä työskenteli. Minä tapasin hänet semmoisena, kuin tätini oli kuvannut. Me istuimme päivällisille ja meidän kanssa kymmenkunta pikkuisia tyttöjä, ja Mr. Wickfield näytti vaan olevan varjo siitä kauniista kuvasta, joka riippui seinällä.
Se levollisuus ja rauha, joka muistissani aina oli kuulunut tähän hiljaiseen paikkaan, vallitsi siinä taas. Aterioittuamme menimme, koskei Mr. Wickfield juonut mitään viiniä enkä minä halunnut sitä, ylikerrokseen, jossa Agnes ja hänen pikku hoidokkaansa lauloivat, soittivat ja tekivät työtä. Teen jälkeen lapset jättivät meidät ja me kolme istuimme yhdessä, puhuen menneistä ajoista.