"Minun osani niistä", lausui Mr. Wickfield, pudistaen harmaata päätänsä, "sisältää paljon katumuksen ainetta — syvän katumuksen ja syvän surun ainetta, Trotwood, sen tiedätte aivan hyvin. Mutta minä en tahtoisi peräyttää sitä, jos voisinkin".
Minun oli helppo uskoa sitä, kun katselin kasvoja hänen vieressään.
"Minä peräyttäisin samalla", jatkoi hän, "semmoisen kärsivällisyyden ja hartauden, semmoisen uskollisuuden, semmoisen lapsellisen rakkauden, jota en saa unhottaa, en! vaikkapa unhottaisin itseni".
"Minä ymmärrän teidät, Sir", sanoin minä hiljalleen. "Minä kunnioitan — olen aina kunnioittanut — tätä mielialaanne".
"Mutta ei kukaan tiedä, ette edes te", vastasi hän, "kuinka paljon hän on tehnyt, kuinka paljon hän on kärsinyt, kuinka kovasti hän on ponnistanut voimiansa. Kallis Agnesini!"
Agnes oli rukoilevaisesti pannut kätensä isän käsivarrelle, pysäyttääksensä häntä, ja oli kovin, kovin vaalea.
"Hyvä, hyvä!" sanoi isä huoaten ja salasi, niinkuin huomasin, jonkun koetuksen, joka oli kohdannut Agnesia taikka vielä oli häntä kohtaava yhteydessä sen kanssa, mitä tätini oli kertonut minulle; "hyvä! Minä en ole koskaan kertonut teille, Trotwood, Agnesin äidistä. Onko kukaan muu?"
"Ei koskaan, Sir".
"Asiassa ei ole paljon kerrottavaa — vaikka siinä oli paljon kärsittävää. Hän rupesi naimisiin minun kanssani vastoin isänsä tahtoa ja tämä hylkäsi hänet. Hän rukoili isältänsä anteeksi, ennenkuin Agnesini tuli tähän mailmaan. Isä oli kovin tyly mies, ja äiti oli kauan aikaa ollut kuollut. Isä karkoitti tyttären luotansa ja särki hänen sydämensä".
Agnes nojausi hänen olkapäähänsä ja kiersi käsivartensa hänen kaniansa ympäri.