"Enemmän, kuin sitä, Agnes. Minä tiesin melkein kuin olisin tuntenut äskeisen kertomuksen, että jotakin selittämättömän lempeätä ja hiljaista ilmestyi koko olennossasi, jotakin, joka ehkä — olisi ollut surullista jossakussa muussa (niinkuin nyt ymmärrän, että se oli), mutta ei ollut sinussa".
Hän jatkoi hiljaista soitantoansa, yhä katsellen minua.
"Naurattaako sinua, että kuvailen semmoisia mielessäni, Agnes?"
"Ei!"
"Taikka jos sanon, että todella luulen silloin jo tunteneeni, kuinka uskollinen ystävä sinä olisit vaikeammassakin tilassa ja kuinka et koskaan lakkaisi semmoisena olemasta ennenkuin kuolemassa — nauruttaisiko semmoinen unelma sinua?"
"Oi, ei! Oi, ei!"
Tuokioksi peitti joku surullinen varjo hänen kasvonsa, mutta samalla, kuin säpsähdin sitä, oli se mennyt ja hän soitti taas ja katseli minua omituisella, tyvenellä hymyllänsä.
Kun ratsastin takaisin tuona yksinäisenä iltana ja tuuli seurasi minua, niinkuin levoton muisto, ajattelin tätä ja pelkäsin, ettei hän ollut onnellinen. Minä en ollut onnellinen; mutta tähän saakka olin uskollisesti pannut sinetin entisyyteen ja ajatellessani, kuinka hän osoitti ylöspäin, ajatellut, että hän osoitti siihen taivaasen päin minun ylitseni, jossa ehkä salatussa tulevaisuudessa vielä saisin rakastaa häntä semmoisella rakkaudella, jota ei maan päällä tunneta, ja kertoa hänelle, mikä taistelo oli ollut minussa, kun rakastin häntä täällä alhaalla.
KOLMASKYMMENES LUKU.
Minulle näytetään kaksi omituista katumuksen tekiää.