Ajaksi — ainakin siksi, kuin kirjani valmistuisi, johon vaadittiin monen kuukauden työ — jäin asumaan tätini luo Dover'iin; ja siellä jatkoin levollisesti työtäni, istuen samassa akkunassa, josta olin katsellut meren-ylistä kuuta, kun tämä katto ensin otti minut suojaansa.
Sen aikomukseni mukaan, että puhuisin omista teoksistani ainoastaan silloin, kuin niitten toimittaminen sattumalta yhdistyisi edistyvään kertomukseeni, en juttele taiteeni tuottamista pyrinnöistä, iloista, suruista ja riemuista. Että hartaasti ja täydellä todenteolla antausin taiteeseni ja sitä varten jännitin kaikkia hengen voimiani, olen jo sanonut. Jos niillä kirjoilla, joita olen kirjoittanut, on joku arvo, täyttävät ne, mitä kertomuksestani puuttuu. Muutoin olen kirjoittanut huonolla menestyksellä ja lopusta ei kukaan pidä lukua.
Tuon tuostakin lähdin Londoniin upottaakseni itseäni sen elämän kuohuun taikka neuvotellakseni Traddles'in kanssa raha-asiaini johdosta. Hän oli poissa ollessani hoitanut niitä mitä selvimmällä järjellä, ja maallinen tilani oli hyvä. Koska maineeni alkoi tuottaa minulle suunnattoman paljon kirjeitä ihmisiltä, joita en ollenkaan tuntenut — etupäässä perin tyhjistä asioista ja erinomaisen vaikeat vastata — sovin Traddles'in kanssa, että nimeni maalattaisiin hänen ovellensa. Sinne sen piirikunnan hartaat postimiehet toivat vakottain kirjeitä minua varten, ja siellä minä loma-aikoina luin niitä, niinkuin palkaton sisäministeri.
Näitten kirjeitten joukossa tuli tuon tuostakin kohtelias ehdoitus joltakulta noista lukuisista ulkopuolisista ukittajista, jotka aina väijyivät Commons'in ympärillä, että hän saisi harjoittaa tointansa minun nimessäni (jos suorittaisin mitä vielä tarvitsin, itse proktoriksi päästäkseni) ja maksaisi minulle jonkun prosentin voitosta. Mutta minä epäsin nämät tarjomukset, koska jo tiesin, että löytyi kosolta semmoisia nimellisiä asian-ajajia, ja pidin Commons'ia kylläksi pahana ennestäänkin, ettei minun tarvinnut toimellani sitä pahemmaksi tehdä.
Kun nimeni puhkesi kukkaan Traddles'in ovella, olivat tytöt lähteneet kotiin ja takkela poika näytti koko päivän semmoiselta, kuin hän ei koskaan olisi kuullut mitään Sofiasta, joka istui suljettuna perähuoneessa ja työstänsä sai katsella alas nokiseen pikkuiseen puutarhaan ja siinä olevaan pumppuun. Mutta siellä minä aina tapasin hänet samana iloisena emäntänä ja siellä hän, kun ei mikään outo jalka tullut portaita ylös, hyräili Devonshire'n balladejansa, sävelillään taltuttaen takkelaa poikaa hänen virkahuoneessaan.
Minä kummastelin ensin, miksi niin usein tapasin Sofian kirjoittamasta johonkin kirjoitusvihkoon ja miksi hän aina minun tullessani sulki sen ja kiiruisasti pisti sen pöytälaatikkoon. Mutta salaisuus tuli pian ilmi. Eräänä päivänä otti Traddles (joka lumirännässä juuri oli tullut kotiin oikeudesta) paperin pulpetistansa ja kysyi minulta, mitä käsialasta arvelin.
"Oi, älä nyt, Tom!" huudahti Sofia, joka lämmitti hänen tohveleitansa valkean edessä.
"Miks'ei, ystäväni?" vastasi Tom iloisesti. "Mitä tästä kirjoituksesta sanot, Copperfield?"
"Se on erittäin lakimiehen kaltaista ja säännön-mukaista", sanoin minä.
"Minä en luullakseni koskaan ole nähnyt sen varmempaa käsi-alaa".
"Ei se vivahda ollenkaan naisen käsi-alaan?" lausui Traddles.