Mitä olen aikonut tähän kirjoittaa, se on nyt melkein päättynyt; mutta vielä on yksi huomattava tapaus, jossa muistini usein ilolla viipyy ja jonka puutteessa yksi sää siinä verkossa, jonka olen kutonut, jäisi auki.
Maineeni ja varallisuuteni oli enentynyt, perheellinen iloni oli täydellinen, minä olin ollut naimisissa kymmenen onnellista vuotta. Agnes ja minä istuimme eräänä kevätiltana valkean vieressä talossamme Londonissa, ja kolme lapsistamme leikitteli huoneessa, kun minulle ilmoitettiin, että joku vieras tahtoi tavata minua.
Häneltä oli kysytty, tuliko hän asioissa, vaan hän oli vastannut: ei; hän oli tullut saadaksensa iloa nähdä minua, ja oli kulkenut pitkän matkan. Hän oli vanha mies, sanoi palveliani, ja oli ulkomuodoltaan kuin farmeri.
Koska tämä kuului salamyhkäiseltä lasten korvissa ja paitsi sitä vivahti erään mieli-sadun alkuun, jota Agnesin oli tapa kertoa heille häijystä, vanhasta, vaippaan puetusta feestä, joka vihasi kaikkia ihmisiä, synnytti se heissä jonkunlaista levottomuutta. Toinen pojistamme pani päänsä äitinsä syliin, että hän olisi ulkopuolella vaaraa, ja pikku Agnes (vanhin lapsemme) jätti nukkensa tuolille edustamaan itseään ja pisti vähäisen kelta-tukkaisen päänsä esiin akkunain-kartiinein välistä, nähdäksensä, mitä ensinnä tapahtui.
"Käskekäät hänen astua sisään tänne!" sanoin minä.
Pianpa ilmestyi roteva, harmaa-päinen, vanha mies, joka pysähtyi pimeään ovikäytävään, ennenkuin hän astui huoneesen. Hänen muodostaan viehättyneenä oli pikku Agnes juossut tuomaan häntä sisään enkä minä ollut vielä selvästi nähnyt hänen kasvojansa, kun vaimoni hypähti ylös ja huusi minulle iloisella ja liikutetulla äänellä, että se oli Mr. Peggotty!
Se oli Mr. Peggotty. Nyt ijäkäs mies, mutta vanhuudessakin verevä, hilpeä ja tukeva. Kun ensimäinen mielenliikutuksemme oli ohitse ja hän istui valkean edessä, lapset polvillansa ja valkean hohde loistaen hänen kasvoihinsa, näytti hän niin voimakkaalta ja vankalta ja samalla niin kauniilta vanhukselta, kuin ikinä olen nähnyt.
"Mas'r Davy", lausui hän. Ja tuo vanha nimi tuolla vanhalla nuotilla kohtasi niin luonnollisena korvaani! "Mas'r Davy, onpa se iloinen hetki, kun näkee teidät kerran vielä oman uskollisen vaimonne kanssa!"
"Iloinen hetki todella, vanha ystävä!" huudahdin minä.
"Ja nämät sievät pikkuiset tässä", sanoi Mr. Peggotty. "Ne ovat kuin kukat katsella! No, Mas'r Davy, te ette olleet pidempi, kuin vähin näistä, kun ensi kerran näin teidät! Ei Em'lykään ollut isompi, ja poika parkamme oli vaan poika silloin!"