"Entä Em'ly?" sanoimme, Agnes ja minä, yhtä haavaa.
"Em'ly oli", lausui hän, "kun olitte eronneet hänestä, Ma'am — enkä ole kertaakaan kuullut hänen teltan-seinän takana, erämaahan tultuamme, iltaisin lausuvan rukouksiansa, teidän nimeänne kuulematta — ja kun hän ja minä emme enää nähneet Mas'r Davya tuossa loistavassa päinvänlaskussa — ensiksi niin alakuloinen, että, jos hän silloin olisi tietänyt, mitä Mas'r Davy niin ystävällisesti ja ajattelevaisesti salasi meiltä, se on minun ajatukseni, että hän olisi kokonaan menehtynyt. Mutta laivassa oli köyhää väkeä, jotka sairastivat, ja niistä hän piti huolta; ja siellä oli lapsia seurassamme, ja niistäkin hän piti huolta; ja sillä tapaa joutui hän työhön ja sai tilaisuutta tehdä hyvää, ja tämä autti häntä".
"Milloin hän ensin kuuli siitä?" kysyin minä.
"Minä salasin asian häneltä melkein kokonaisen vuoden siitä, kuin sain kuulla sen", lausui Mr. Peggotty. "Me asuimme silloin jossakin yksinäisessä paikassa, mutta mitä ihanimpien puitten keskellä, jossa ruusut peittivät majamme kattoon saakka. Sinne tuli eräänä päivänä, kun olin ulkona maata viljelemässä, eräs matkustaja omasta Norfolk'istamme tai Suffolk'istamme Englannista (en oikein muista, kummasta), ja me otimme tietysti hänet vastaan, annoimme hänelle syötävää ja juotavaa ja pidimme häntä tervetulleena. Kaikki teemme niin joka paikassa siirtomaassamme. Hän oli tuonut vanhan sanomalehden muassaan ja jonkun muun painetun kertomuksen myrskystä. Tällä tapaa sai Em'ly tietää sen. Kun illalla palasin, näin, että hän tiesi sen".
Häh alensi ääntänsä, näitä sanoja lausuessaan, ja tuo vakavuus, jonka niin hyvin muistin, levisi hänen kasvoillensa.
"Tekikö se suuren muutoksen hänessä?" kysyimme.
"Teki, pitkäksi aikaa", sanoi Mr. Peggotty, päätänsä pudistaen, "kenties nykyhetkeen saakka. Mutta minä luulen, että yksinäisyys on tehnyt hänen hyvää. Ja lisäksi hänellä oli paljon hoidettavaa, niinkuin siipikarjaa ja semmoista, ja hän hoiti niitä ja tointui. Olisi hauska tietää, Mas'r Davy", sanoi hän miettiväisesti, "tuntisitteko Em'lyä, jos nyt saisitte nähdä hänet!"
"Onko hän niin muuttunut?" kysyin minä.
"En tiedä. Minä näen hänet joka päivä enkä voi huomata; mutta toisinaan näyttää minusta siltä. Hoikkaläntäinen vartalo", lausui Mr. Peggotty, valkeaan katsellen, "jotenkin riutunut; lempeät, surulliset, siniset silmät; hienot kasvot; sievä, vähän alaspäin kallistunut pää; lauhkea ääni ja hiljainen, melkein arka käytös. Tämä on Em'ly!"
Me katselimme ääneti häntä, tuossa kun hän istui ja tuijotti valkeaan.