"Muutamat luulevat", sanoi hän, "että hän on ollut onneton rakkaudessaan; toiset, että hänen naimisensa estettiin kuoleman kautta. Ei kukaan tiedä, kuinka asian laita on. Hän olisi monta kertaa päässyt hyviin naimisiin, 'mutta, eno', sanoo hän minulle, 'se on ijäksi mennyt'. Hän on iloinen minun parissani; ujo muitten läsnä ollessa; käy mielellään, vaikka kuinka kauas, opettamaan jotakin lasta taikka hoitamaan sairasta taikka auttamaan jotakin nuorta tyttöä hään-hankkeissa (ja usein on hän näin auttanut, vaikk'ei hän koskaan ole ollut missään häissä); rakastaa hellästi enoansa; on kärsivällinen; nuoret ja vanhat ovat mieltyneet häneen; kaikki, joita suru rasittaa, etsivät häntä. Tämä on Em'ly!"
Hän pyyhkäisi kasvojaan kädellänsä ja katsoi puoleksi tukehutetulla huokauksella ylös valkeasta.
"Onko Martha vielä teidän luonanne?" kysyin minä.
"Martha", vastasi hän, "joutui naimisiin, Mas'r Davy, jo toisena vuonna. Eräs nuori mies, jonkun farmin palkkalainen, poikkesi meille, markinoille matkatessaan isäntänsä vankkureilla — runsaan viiden sadan penikulman matka edestakaisin — kosi häntä (vaimoväkeä on kovin harvassa siellä), ruvetaksensa asumaan hänen kanssansa metsämaassa jossakin. Martha pyysi, että minä ilmoittaisin tälle nuorelle miehelle hänen oikeat vaiheensa. Minä tein niin. He menivät naimisiin ja asuvat muutaman sadan penikulman matkan päässä kaikista muista äänistä, paitsi omista ja laulavien lintujen".
"Entä Mrs. Gummidge?" muistutin minä.
Nytpä koskin hauskaan aineesen, sillä Mr. Peggotty purskahti yht'äkkiä kaikkuvaan nauruun ja hieroi käsiänsä ylös ja alas lanteisinsa, niinkuin hänen oli tapa tehdä, kun hän iloitsi tuossa vanhassa, jo aikaa hävinneessä veneessä.
"Uskoisitteko sitä!" lausui hän. "No. Olipa semmoinenkin, joka kosi häntä! Jollei eräs laivan kokki, joka aikoi ruveta uutis-asukkaaksi, Mas'r Davy, kosinut Mrs. Gummidge'ä, tahdon tulla lestyksi — ja se on totinen tosi!"
Minä en ollut koskaan nähnyt Agnesin nauravan niin. Tämä Mr. Peggotyn äkillinen ihastus tuntui hänestä niin hupaiselta, ettei hän voinut herjetä nauramasta; ja mitä enemmän hän nauroi, sitä enemmän hän houkutteli minua nauramaan, ja sitä suuremmaksi Mr. Peggotyn ilo kävi, ja sitä enemmän hän hieroi lanteitansa.
"Ja mitä Mrs. Gummidge sanoi?" kysyin minä, kun naurun puuskaus oli mennyt ohitse.
"Jos tahdotte uskoa minua", vastasi Mr. Peggotty, "Mrs. Gummidge ei sanonut: 'kiitoksia, minä olen kovasti kiitollinen teille, mutta en mene tällä ijällä säätyäni muuttamaan', vaan iski lähellä olevaan sankoon ja kolhi sillä laivankokkia päähän, siksi kuin tämä huusi apua ja minä syöksähdin sisään ja pelastin hänet".