"Niitten silmien joukossa, jotka tältä puolelta maanpalloa nostetaan teitä kohden, on aina löytyvä, niin kauan kuin siinä on valo ja elämä,
se
silmä,
jota
omaa
Wilkins Micawber,
Sovintotuomari".
Minä näin, kun katselin sanomalehden muuta sisältöä, että Mr. Micawber oli ahkera ja arvossa pidetty kirjeenvaihtaja tässä sanomalehdessä. Samassa numerossa oli häneltä toinenkin kirje, joka koski jotakin siltaa; oli joku ilmoitus, että kokoelma samanlaisia hänen kirjottamiansa kirjeitä ennen pitkää julkaistaisiin sievässä siteessä "melkoisilla lisäyksillä"; ja, jollen peräti erehdy, oli pääkirjoituskin hänen kädestään lähtenyt.
Me puhuimme paljon Mr. Micawber'ista monena muuna iltana, sillä aikaa kuin Mr. Peggotty viipyi meillä. Hän asui meillä koko sen ajan — muistaakseni kuukauden verran — jona hän oleskeli täällä, ja hänen sisarensa ja tätini tulivat Londoniin tapaamaan häntä. Agnes ja minä erosimme hänestä laivan kannella, kun hän lähti, emmekä koskaan enää eroa hänestä maan päällä.
Mutta, ennenkuin hän lähti, kävi hän minun kanssani Yarmouth'issa katsomassa pientä hautapatsasta, jonka olin Ham'in muistoksi kirkkotarhaan pystyttänyt. Sillä välin kuin minä hänen pyynnöstään kopioitsin hänelle tuota yksinkertaista hautakirjoitusta, näin hänen notkistuvan maahan ja poimivan vihkon ruohoja haudalta ja vähän multaa.
"Em'lylle", sanoi hän, kun hän pani sen poveensa. "Minä lupasin, Mas'r
Davy".
KOLMASNELJÄTTÄ LUKU.
Viimeinen takaisinkatsaus.
Ja tähän kirjoitettu elämänkertomukseni loppuu. Minä katson taaksepäin kerran vielä — viimeisen kerran — ennenkuin päätän nämät lehdet.
Minä näen itseni Agnesin vieressä kulkevan pitkin elämän tietä. Minä näen lapsemme ja ystävämme ympärillämme ja kulkiessani kuulen monta ääntä, jotka eivät ole arvottomia minulle.