Paha-enteisellä nuhistuksella ryhtyi Mrs. Heep jälleen kutimeensa.
Tästä hän ei hiukkaakaan luopunut eikä jättänyt meitä hetkeksikään. Minä olin tullut varhain aamulla, ja meillä oli vielä kolme, neljä tuntia päivällisiin, mutta hän istui tuossa, liikuttaen vartaitansa yhtä yksitoikkoisesti, kuin tuntilasi hiekkaansa juoksuttaa. Hän istui toisella puolella valkeata: minä pulpetin vieressä vastapäätä sitä; vähän tuolla puolen minua ja syrjempänä Agnes. Joka kerta kuin minä, kirjeeni ääressä miettien, nostin ylös silmäni ja katseeni kohtasi Agnes'in ajattelevaiset kasvot sekä minä näin niitten kirkkaina ja enkelinkaltaisina hohtavan rohkeutta itselleni, huomasin kohta, että paha silmä siirtyi minusta Agnes'iin päin, palasi takaisin minuun ja lopulta taas varkain kutimeen. Mitä hän kutoi, sitä en tiedä, kosk'en ole perehtynyt siihen taitoon; mutta verkolta se näytti; ja kun hän työskenteli kiinalaisten syömäpuikkojen muotoisilla vartaillansa, näytti hän valkean valossa häijyn-ilkiseltä noidalta, jota vastapäätä istuva, hohtava hyvyys vielä piti kurissa, mutta joka hankki ensi tilaisuudessa heittämään verkkoansa. Päivällisillä hän samalla tapaa pitkitti vartioimistansa silmiään räpyttämättä. Päivällisten jälkeen tuli hänen poikansa vuoro, ja kun Mr. Wickfield, hän ja minä jäimme yksikseen, karsasteli hän minua ja luikerrutti ruumistansa, siksi kuin tuskin saatin kestää sitä. Vierashuoneessa oli äiti taas kutomassa ja vartioimassa. Koko ajan, kuin Agnes lauloi ja soitti, istui äiti pianon ääressä. Kerran hän pyysi jotakin erityistä balladia, johon, sanoi hän, hänen Ury'nsa (joka haukotellen istui jossakin nojatuolissa) oli kovin mieltynyt, ja tuon tuostakin katsahti hän poikaansa ja kertoi Agnesille, että Ury oli ihastuksissaan hänen soitostaan. Mutta hän puhui tuskin koskaan — minä epäilen, josko kertaakaan — poikaansa jollakin tavalla mainitsematta. Minä näin selvästi, että tämä oli se tehtävä, joka oli hänelle annettu.
Tätä kesti maata-panon aikaan saakka. Kun olin nähnyt äidin ja pojan, niinkuin kaksi isoa yö-lepakkoa, liehuvan koko asunnon ympäri ja pimittävän sitä rumalla ruumiillansa, kävin niin alakuloiseksi, että olisin mieluisammin jäänyt alikerrokseen, kutimista ja kaikista huolimatta, kuin mennyt levolle. Minä en saanut paljon mitään unta. Seuraavana päivänä alkoi kutominen ja vartioiminen taas ja sitä kesti koko päivän.
Minulla ei ollut mitään tilaisuutta puhua Agnesin kanssa edes kymmentä minutia. Minä tuskin sain hänelle kirjettäni näytetyksi. Minä esittelin hänelle, että hän tulisi kävelemään kanssani, mutta kun Mrs. Heep useita kertoja valitti, että hän voi huonommin, jäi Agnes armeliaisesti hänen luoksensa pitämään hänelle seuraa. Kun rupesi hämärtämään, lähdin ulos yksinään, miettien, mitä minun piti tehdä ja olinko oikeutettu kauemmin Agnesilta salaamaan, mitä Uriah Heep London'issa oli kertonut minulle; sillä tämä rupesi taas kovasti huolettamaan minua.
Minä en ollut vielä astunut niin pitkälle, että olisin ehtinyt ulkopuolelle kaupunkia Ramsgate'n tiellä, jossa löytyi hyvä polku, kun joku pimeässä takaapäin huusi minua. Hoikan ruumiin ja kapean päällystakin suhteen oli mahdoton erehtyä. Minä pysähdyin ja Uriah Heep saavutti minut.
"No?" sanoin minä.
"Kuinka nopeasti te astutte!" lausui hän. "Minulla on sangen pitkät jalat, mutta te annoitte niille täyden työn".
"Mihin olette menossa?" kysyin minä.
"Minä aion seurata teitä, Master Copperfield, jos suotte minulle huvin kävellä vanhan tuttavan kanssa". Hän lausui tätä jonkunlaisella ruumiinsa rytkytyksellä, jota sopi katsoa joko anovaksi taikka pilkkaavaksi, ja alkoi astua rinnallani.
"Uriah!" sanoin minä niin kohteliaasti, kuin voin, vähän vaiti-olon perästä.