"Kas niin!" virkkoi tohtori nojautuen taaksepäin tuolissaan ja pitäen yhä oikeaa kättään povessa. "Nyt minä näen pikku ystäväni. Kuinka sinä jaksat, pikku ystäväni?"
Eteisen kello ei tahtonut mukaantua tähän muutokseen, vaan toisti yhä "mi-tä-kuu-luu-pik-ku-ys-tä-väl-le-ni, mi-tä kuu…"
"Kiitos, oikein hyvin", sanoi Paul vastaten yhtä paljon eteisen kellolle kuin tohtorillekin.
"Kas niin", virkkoi tohtori. "Teemmekö hänestä miehen?"
"Kuuletko, Paul?" lisäsi Dombey, kun Paul ei sanonut mitään.
"Teemmekö hänestä miehen?" toisti tohtori.
"Minä pysyn mieluummin lapsena", vastasi Paul.
"Vai niin?" sanoi tohtori. "Miksi?"
Lapsi istui pöydällä silmäillen häntä, kasvoillaan omituinen hillityn mielenliikutuksen ilme. Toisella kädellään hän taputti ylpeästi polveensa kuin esiin pyrkivät kyyneleet olisivat sillä kohdalla ja hän koettaisi niitä musertaa. Mutta hänen toinen kätensä hapuili samalla kauemmaksi — Dombeyn ohi — kunnes se laskeutui Florencen kaulalle. "Tässä on vastaus kysymykseenne miksi", näytti se sanovan, ja luja katse oli tipotiessään, vapisevat huulet eivät enää voineet hillitä itseään, ja kyyneleet puhkesivat näkyviin.
"Rouva Pipchin", virkkoi hänen isänsä valittavalla äänellä, "tuntuu peräti ikävältä nähdä tuollaista".