"Hän on kuin mehiläinen", virkkoi rouva Blimber luoden silmänsä ylöspäin, "juuri lähdössä puutarhaan, missä kasvaa kaikkein harvinaisimpia kukkia, imeäkseen ensimmäisen kerran niiden hunajaa. Virgilius, Horatius, Ovidius, Terentius, Plautus, Cicero. Millainen hunajamaailma meillä onkaan täällä! Se voi tuntua merkilliseltä, herra Dombey, naisen suussa, sellaisen miehen puolison suussa —"
"Hiljaa, hiljaa!" virkkoi tohtori Blimber. "Häpeä toki."
"Herra Dombey suo varmasti anteeksi vaimon puolueellisuuden", huomautti rouva Blimber kohteliaasti hymyillen.
Dombey vastasi "ei suinkaan" tarkoittaen sillä meidän käsityksemme mukaan puolueellisuutta eikä anteeksiantamista.
"Ja voi tuntua merkilliseltä sen taholta, joka on myös äiti", jatkoi rouva Blimber.
"Ja sellainen äiti", huomautti Dombey kumartaen ja otaksui sillä lausuvansa kohteliaisuuden Cornelialle.
"Mutta luulenpa tosiaankin", jatkoi rouva Blimber, "että jos olisin tuntenut Ciceron ja ollut hänen ystävänsä ja puhellut hänen kanssaan hänen syrjäisessä Tusculumissaan (kaunis Tusculum!), olisin voinut kuolla tyytyväisenä".
Oppineisuuden innostus on niin kovin tarttuva, että Dombey oli puolittain varma siitä, että hänenkin laitansa oli juuri samoin. Vieläpä rouva Pipchin, joka ei kuitenkaan muuten ollut mukautuvainen luonteeltaan — niinkuin olemme nähneet —, päästi hiljaisen äänen, joka muistutti sekä huokausta että voihkausta, ikäänkuin hän olisi tahtonut saada sanotuksi, ettei kukaan muu kuin Cicero olisi voinut pysyvästi lohduttaa häntä perulaisten kaivosten tuottamasta onnettomuudesta.
Cornelia katseli Dombeyta silmälasiensa läpi kuin olisi halunnut esittää hänelle pari lainausta puheena olevan suurmiehen teoksista. Mutta jos hänellä oli sellainen aikomus, raukesi se tyhjiin, kun ovelle koputettiin.
"Kuka siellä on?" kysyi tohtori. "Oi, tulkaa sisään, Toots, tulkaa sisään. Herra Dombey, herra Toots." Toots kumarsi. "Oikea yhteensattuma!" jatkoi tohtori. "Tässä meillä on alku ja loppu. Alfa ja omega. Meidän ensimmäinen poikamme, herra Dombey."