"Ne ovat oivalliset, tohtori", vastasi Dombey.
"Tosiaankin hyvin hauskat", huomautti rouva Pipchin matalalla äänellä, sillä hän ei ollut koskaan taipuvainen suomaan ylimääräistä kiitosta.
"Rouva Pipchin", huomautti Dombey käännähtäen ympäri, "käy silloin tällöin tervehtimässä Paulia teidän luvallanne, tohtori ja rouva Blimber".
"Milloin vain rouva Pipchiniä haluttaa", vastasi tohtori.
"Olemme aina iloiset tavatessamme hänet", lisäsi rouva Blimber.
"Luullakseni olen nyt vaivannut teitä niin paljon kuin oli tarpeellista ja voin siis lähteä", sanoi Dombey. "Paul, poikani", jatkoi hän ja astui lapsen viereen, joka istui pöydällä. "Hyvästi!"
"Hyvästi, isä."
Pieni käsi, joka lepäsi Dombeyn kädessä, tuntui niin veltolta ja huolettomalta, että se oli omituisessa ristiriidassa hänen alakuloisen ilmeensä kanssa. Mutta Dombey ei ollut vähimpänäkään aiheena Paulin, surullisuuteen. Se ei koskenut häntä. Ei, ei, vaan Florencea — yksinomaan Florencea.
Jos Dombey rikkautensa kasvattamassa ylpeydessä oli koskaan saanut itselleen vihamiehen, leppymättömän ja kostonhimoisen vihassaan, olisi tämä varmasti voinut pitää kärsimänsä loukkauksen sovituksena sitä tuskaa, joka silloin kouristi Dombeyn ylpeää sydäntä.
Hän kumartui poikansa yli ja suuteli häntä. Jos hänen katsettaan hämärsi jokin pikku kasvoilla ilmenevä piirre ja esti häntä näkemästä niitä selvästi, oli hänen henkinen näkövoimansa tuona lyhyenä hetkenä ehkä sitä selvempi.