Chick rikkoi tätä huomautusta seuranneen hiljaisuuden rupeamalla hyräilemään perin sopimatonta säveltä "Olipa kerran suutari", mutta keskeytti sen jokseenkin hämillään ja huomautti, että oli ehdottomasti oma syymme, jollemme käyttäneet hyväksemme niin murheellisia tapauksia kuin tämä oli.
"Joita minun mielestäni, herra Chick, pitäisi paremmin käyttää hyväkseen", virkkoi hänen puolisonsa terävästi lyhyen äänettömyyden jälkeen, "kuin hyräilemällä merimiesten hyppyä tai muuta yhtä järjetöntä ja tunteetonta rallatusta, pou-vou-vou!" Chick oli tosiaankin salavihkaa päästänyt kuuluville tällaisen hoilauksen, jonka rouva Chick toisti musertavan halveksivasti.
"Pelkkä tapa, rakkaani", puolustautui Chick.
"Loruja! Tapa!" vastasi hänen vaimonsa. "Jos olet järkevä olento, älä esitä noin naurettavia puolustuksia. Tapa! Jos minuun tarttuisi tapa (kuten sinä sitä sanot) kävellä katossa, niinkuin kärpäset, niin luulisinpä saavani kuulla siitä tarpeeksi."
Tuntui niin todennäköiseltä, että sellainen tapa herättäisi jonkin verran ikävää huomiota, ettei Chick uskaltanut ruveta väittelemään siitä seikasta.
"Kuinka pikku vauva voi?" kysyi Chick vaihtaakseen puheenaihetta.
"Mitä vauvaa tarkoitat?" vastasi rouva Chick. "Olen tosiaankin tänä aamuna ollut tekemisissä niin suuren vauvajoukon kanssa tuolla alakerran ruokasalissa, ettei kukaan järjillään oleva ihminen uskoisi."
"Oikein vauvajoukon kanssa!" toisti Chick katsellen hämmästyneenä ympärilleen.
"Useimpien miesten mieleen luulisi juolahtavan", virkkoi rouva Chick, "että kun ei rakasta Fanny-raukkaa enää ole olemassa, käy välttämättömäksi hankkia imettäjä".
"Ahaa!" sanoi Chick. "Ta—ra—ra— sellaista on elämä, tarkoitan.
Toivottavasti olet saanut sopivan imettäjän, rakkaani."