"Voi, James", sanoi veli puhuen ensimmäistä kertaa nuhtelevasti ja äänensoinnusta päättäen käsillään peittäen kasvonsa, "minä olen siitä lähtien ollut hyödyllinen vastakohta sinulle. Sinä olet vapaasti tallannut minua kiivetessäsi ylös. Elä potki minua kannuksillasi!"
Näitä sanoja seurasi hiljaisuus. Vähän ajan kuluttua kuului konttoripäällikkö kahistelevan papereitaan kuin olisi päättänyt lopettaa keskustelun. Samalla vetäytyi hänen veljensä lähemmäksi ovea.
"Siinä kaikki", jatkoi hän. "Minä tarkastelin häntä niin väristen ja peläten, että kärsin kuin rangaistusta, kunnes hän sivuutti sen kohdan, jossa minä ensin kompastuin. Ja luulenpa, että vaikka olisin hänen oma isänsä, en olisi voinut kiittää taivasta hartaammin. En uskaltanut varoittaa ja neuvoa häntä, mutta jos minulla olisi ollut siihen suoranainen syy, olisin kertonut hänelle oman varoittavan esimerkkini. Pelkäsin, että minun nähtäisiin puhelevan hänen kanssaan ja luultaisiin vahingoittavan häntä, houkuttelevan pahuuteen ja turmelevan hänet tai että tosiaankin niin tekisin. Minussahan voi olla sellaista tartuntaa; en itsekään oikein tiedä. Yhdistä minun tarinani Walter Gayhin ja ajattele, mitä tunteita hän on minussa herättänyt, ja muistele minua suopeammin, James, jos voit."
Näin sanoen hän tuli ulos ja tapasi Walterin seisomassa oven takana. Nähdessään pojan siinä hän kalpeni ja vielä enemmän, kun Walter tarttui hänen käteensä ja sanoi kuiskaten:
"Herra Carker, sallikaa minun kiittää teitä ja sanoa, kuinka paljon minä pidän teistä! Kuinka pahoillani olenkaan siitä, että onnettomasti jouduin tuon kaiken syyksi! Nyt pidän teitä melkein suojelijana ja kaitsijana. Kuinka kovin suurta kiitollisuutta ja sääliä tunnen teitä kohtaan!" virkkoi Walter puristaen hänen molempia käsiään ja tuskin tietäen mielenliikutuksessaan, mitä teki tai sanoi.
Koska Morfinin huone oli juuri vieressä ja tyhjänä ja ovi auki, menivät he sinne kuin yhteisestä sopimuksesta, sillä käytävä oli harvoin vapaa ihmisistä, joita aina liikkui jompaankumpaan suuntaan. Kun he olivat siellä ja Walter huomasi Carkerin kasvoissa joitakin jälkiä mielenliikutuksesta, näytti hänestä melkein siltä kuin hän ei olisi koskaan ennen nähnyt noita kasvoja, sillä niin muuttuneet ne olivat.
"Walter", sanoi Carker laskien kätensä hänen olkapäälleen. "Minä olen syvällä teidän alapuolellanne, ja olkoon aina niin. Tiedättekö, mikä minä olen?"
"Mikäkö te olette!" näytti Walter tapailevan huulillaan, katsellessaan häntä tarkkaavasti.
"Se alkoi", selitti Carker, "ennen minun ensimmäistäkolmatta syntymäpäivääni — se oli alkanut kyteä jo kauan ennen, mutta ei päässyt esille ennenkuin niihin aikoihin. Olin varastellut toiminimeltä ennen täysi-ikäiseksi tulemistani ja varastelin jälkeenpäinkin. Ennen kahdettakolmatta syntymäpäivääni saatiin se kaikki ilmi. Silloin, Walter, minä kuolin ihmisten joukosta."
Taas tapailivat Walterin vapisevat huulet hänen viimeisiä sanojaan, mutta hän ei voinut niitä lausua eikä mitään omastakaan puolestaan.