"Luullakseni ymmärrän, neiti", vastasi Paul.
"Tämä analysi, Dombey", jatkoi Cornelia, "lähetetään sinun arvoisalle isällesi. Hänestä tietysti tuntuu kovin tuskalliselta kuullessaan, että sinä olet omituinen luonteeltasi ja käytökseltäsi. Meistäkin se luonnollisesti on tuskallista, sillä emme voi pitää sinusta senvuoksi, Dombey, niin paljon kuin haluaisimme."
Siinä hän kajosi lapsen arkaan kohtaan, sillä Paul oli eropäivän lähestyessä alkanut yhä hartaammin toivoa, että talon koko väki kiintyisi häneen. Jostakin salaisesta syytä, jota hän tajusi hyvin vähän tai ei ollenkaan, hän tunsi vähitellen kasvavaa rakkauden tarvetta melkein kaikkea ja kaikkia kohtaan tässä talossa. Hän ei voinut sietää sitä ajatusta, että he olisivat täysin kylmäkiskoisia häntä kohtaan hänen lähdettyään. Hän kaipasi sitä, että he muistelisivat häntä ystävällisesti, olipa alkanut toivoa sitäkin, että saisi syntymään sovinnolliset välit suuren käheä-äänisen ja pörröisen koiran kanssa, joka oli ketjuilla kytketty talon taakse ja jota hän siihen asti oli kauheasti pelännyt, ja että sekin ikävöisi häntä, kun hän olisi poissa.
Hento Paul-parka, ajattelematta ollenkaan, että hän taas ilmaisi, kuinka suuresti hän erosi tovereistaan, esitti neiti Blimberille niin taitavin sanoin kuin osasi sen pyynnön, että tämä huolimatta tuosta virallisesta analysista koettaisi hyväntahtoisesti pitää hänestä. Rouva Blimberille, joka oli tullut paikalle, hän esitti saman anomuksen, ja kun rouva ei hänenkään läsnäollessaan voinut olla tuomatta ilmi usein lausumaansa mielipidettä, että Paul oli varhaisvanha lapsi, sanoi Paul olevansa varma siitä, että rouva Blimber oli oikeassa, ja arveli sen mahdollisesti johtuvan hänen luistaan, mutta toivoi rouva Blimberin antavan sen anteeksi, sillä hän piti heistä kaikista.
"En niin paljon", lisäsi Paul puolittain ujosti, puolittain suorasti, mikä oli hänen omituisimpia ja viehättävimpiä piirteitään, "en tietenkään niin paljon kuin Florencesta, sehän ei kävisi päinsä. Ettehän voisi sellaista odottaakaan, vai kuinka, rouva Blimber?"
"Voi tuota varhaisvanhaa pikku olentoa!" virkkoi rouva Blimber kuiskaten.
"Mutta minä pidän kaikista täällä hyvin paljon", jatkoi Paul, "ja minusta tuntuisi ikävältä, jos minun lähtiessäni pois joku olisi siitä iloinen tai ei vähääkään välittäisi".
Nyt rouva Blimber oli täysin varma siitä, että Paul oli maailman ihmeellisin lapsi, ja kun hän kertoi tohtorille, mitä oli tapahtunut, oli tämä yhtä mieltä hänen kanssaan. Mutta hän lisäsi samoin kuin oli ennenkin sanonut Paulin tullessa tähän taloon, että opiskeleminen saisi paljon aikaan, ja sitten hän neuvoi, kuten aikaisemmin: "Kehitä häntä eteenpäin, Cornelia, kehitä häntä eteenpäin!"
Cornelia oli aina koettanut kehittää häntä niin voimaperäisesti kuin oli osannut, ja Paul oli senvuoksi saanut kestää kovaa. Mutta lisänä ponnistukseensa suorittaa koulutehtävät oli Paulilla ollut kauan aikaa mielessä toinenkin päämäärä, johon hän yhä pyrki. Hän tahtoi näet olla kiltti, avulias ja hiljainen poika, joka koettaisi aina herättää rakkautta ja kiintymystä muissa. Ja vaikka hänet usein vieläkin nähtiin vanhalla paikallaan portailla tai katselemassa aaltoja ja pilviä yksinäisestä akkunastaan, oli hän usein myöskin toisten poikien joukossa, suorittaen heille ujosti jonkin vapaaehtoisen pikku palveluksen. Niinpä hän oli saavuttanut tohtori Blimberin talossa asuvien kankeiden ja sulkeutuneiden, itseään kiduttavien erakoidenkin kesken suosiota, ollen heille kuin pieni hauras leikkikalu, josta he kaikki pitivät ja jota ei kukaan olisi ajatellutkaan kohdella tylysti. Mutta hän ei voinut muuttaa luonnettaan tai kirjoittaa uudelleen analysiään, ja siksi olivat kaikki yksimielisiä siitä, että Dombey oli varhaisvanha.
Mutta tämä luonteenpiirre soi hänelle eräitä erivapautuksia, joista ei kukaan muu saanut nauttia. Kun toiset pojat vain kumarsivat tohtori Blimberille ja hänen perheelleen toivottaessaan heille hyvää yötä, ojensi Paul kätösensä ja pudisti reippaasti tohtorin ynnä rouva Blimberin ja Cornelian kättä. Jos jotakuta koetettiin pelastaa uhkaavasta rangaistuksesta, oli Paul aina asiamiehenä. Olipa heikkosilmäinen palvelijakin kerran kysynyt häneltä neuvoa särjettyään porsliiniastian. Sellainenkin hämärä huhu oli päässyt liikkeelle, että synkkä pöydänkattaja, joka suosi Paulia, vaikkei koskaan ollut esiintynyt herttaisena kellekään pojalle, oli väliin sekoittanut portteria hänen pöytäolueensa vahvistaakseen häntä.