"Tosiaanko!" huudahti rouva Pipchin.
"Niin", sanoi Paul. "Sillä lailla minä aion tehdä, kun minä —" Hän vaikeni ja mietti hetkisen.
Rouva Pipchinin harmaa silmä tutki tarkoin hänen kasvojaan.
"Jos minä kasvan suureksi", jatkoi Paul. Sitten hän rupesi heti kertomaan rouva Pipchinille tulossa olevasta juhlasta, Florencen kutsumisesta, siitä ylpeydestä, jota hän tuntisi, kun kaikki pojat ihailisivat Florencea, ja kuinka he olivat ystävällisiä hänelle itselleen, kuinka hän piti heistä ja oli siitä iloinen. Senjälkeen hän vielä kertoi rouva Pipchinille analysistä ja siitä, että hän oli varhaisvanha, ja kysyi rouva Pipchinin mielipidettä siinä asiassa ja uteli, tiesikö hän, miksi se kirjoitettiin ja mitä se tarkoitti. Rouva Pipchin kielsi kaikki päästäkseen pulasta vähimmällä, mutta Paul ei suinkaan ollut tyytyväinen vastaukseen, vaan katseli rouva Pipchiniä niin tutkivasti saadakseen häneltä kuulla totuuden, että rouvan oli pakko nousta ja mennä katselemaan ulos akkunasta välttääkseen Paulin katsetta.
Silloin ilmestyi vuoteen viereen rouva Blimberin seurassa eräs apteekkari, hiljainen mies, jonka neuvoa aina kysyttiin tohtorin oppilaitoksessa, jos joku pojista sairastui. Paulilla ei ollut aavistustakaan siitä, kuinka he ilmestyivät tai kuinka kauan, he olivat siinä olleet, mutta kun hän näki heidät, nousi hän istumaan vuoteessaan ja vastasi kaikkiin apteekkarin kysymyksiin seikkaperäisesti ja pyysi apteekkarilta kuiskaten, että tämä ei puhuisi Florencelle tästä mitään ja että hän oli päättänyt saada Florencen tulemaan tohtorin juhlaan. Hän rupatteli paljon apteekkarin kanssa, ja he erosivat hyvinä ystävyksinä. Kun Paul taas makasi vuoteessaan silmät suljettuina, kuuli hän apteekkarin sanovan huoneesta poistuttuaan jossakin kaukana — tai ehkä hän näki unta — että syynä oli elinvoiman puute (Paul mietiskeli, mitä se merkitsi) ja suuri elimellinen heikkous. Sitten apteekkari vielä sanoi, että koska pienokainen oli päättänyt erota koulutovereistaan kuluvan kuun seitsemäntenätoista päivänä, olisi parasta noudattaa hänen mielihaluaan, jollei hän tulisi sairaammaksi. Niinikään hän sanoi olevansa iloinen kuultuaan rouva Pipchiniltä, että Paul lähtisi omaistensa luo Lontooseen kahdeksantenatoista päivänä. Hän lupasi kirjoittaa herra Dombeylle etukäteen, kun olisi päässyt paremmin selville taudin laadusta. Vielä ei ollut mitään suoranaista syytä — mihin? Paul ei kuullut sitä sanaa. Sitten apteekkari lisäsi, että Paul oli hyvin älykäs, mutta varhaisvanha pikku poika.
Paul mietiskeli läpättävin sydämin, mitä se saattoi merkitä, koska se oli niin selvästi huomattavissa hänessä ja pisti niin monen ihmisen silmään!
Hän ei voinut sitä ymmärtää eikä vaivatakaan itseään kauan sitä pohtimalla. Rouva Pipchin oli taas hänen vuoteensa vieressä kuin ei olisi ollutkaan poissa (Paul luuli hänen menneen pois tohtorin kanssa, mutta se oli ehkä vain unta), ja ikäänkuin taikavoimalla ilmestyi rouva Pipchinin käteen lasi ja pullo, josta hän kaatoi sairaalle juomaa. Senjälkeen Paul sai oikein hyvää hedelmähilloa, jota itse rouva Blimber toi hänelle. Se saattoi hänet niin hyvään vointiin, että rouva Pipchin lähti kotiin hänen hartaista pyynnöistään, ja Briggs ja Tozer tulivat makuuhuoneeseen. Briggs-parka nurisi kovasti omasta analysistään, joka olisi tuskin voinut olla tuhoisampi, vaikka olisi ollut kokoonpanoltaan kemiallinen. Mutta hän oli oikein hyvä Paulille, samoin Tozer ja kaikki muut, sillä he kävivät jokainen ennen nukkumaan menemistään häntä katsomassa ja sanoivat: "Kuinka nyt jaksat?" "Pysy vain reippaalla mielellä, pikku Dombey!" ja niin edespäin. Vuoteeseen mentyään Briggs makasi kauan aikaa valveilla surren yhä analysiään ja sanoen tietävänsä, että se oli ihan väärä, ja väitti, että he eivät olisi voineet murhaajasta antaa sen huonompaa analysiä; ja mitä tohtori Blimber sitten arvelisi, jos hänen taskurahansa riippuisivat siitä? Briggs sanoi, että hyvin helppoa oli kohdella poikaa puolen vuoden aikana kuin kaleriorjaa ja sitten merkitä hänet laiskaksi, kieltää häneltä kaksi päivällistä viikossa ja sitten leimata hänet ahneeksi, mutta sellaista ei saisi enää sietää, ei tosiaankaan, vai kuinka? Ohhoh sentään!
Ennenkuin heikkosilmäinen nuori mies seuraavana aamuna soitti käsirumpuaan, tuli hän yläkertaan Paulin luo ja ilmoitti, että hän saisi jäädä vuoteeseen, kuten Paul iloisena tekikin. Rouva Pipchin ilmestyi vähän ennen apteekkarin tuloa, ja vähän myöhemmin toi hänelle aamiaista se ystävällinen nuori nainen, jonka Paul oli nähnyt pesevän uunia ensimmäisenä aamuna tohtori Blimberin taloon tultuaan. Sitten oli taas jossakin kaukana uusi neuvottelu, tai Paul näki siitä unta. Senjälkeen tuli apteekkari tohtorin ja rouva Blimberin kanssa sisälle ja sanoi:
"Niin, tohtori Blimber, luullakseni voimme vapauttaa tämän nuoren herran nyt heti lukutyöstä, kun lomakin niin pian alkaa."
"Kaikin mokomin", virkkoi tohtori Blimber. "Rakkaani, ole hyvä ja ilmoita se Cornelialle."