Paul huomasi vielä muutakin. Juotuaan muutamia lasillisia kuumennettua viiniä alkoi Feeder olla iloisella tuulella. Tanssi suoritettiin ylimalkaan jäykästi, ja soitto oli hyvin juhlallista — suorastaan kuin kirkkomusiikkia — mutta viinilasillisten jälkeen Feeder sanoi Tootsille aikovansa antaa vähän vauhtia tälle puuhalle. Sitten hän alkoi tanssia ikäänkuin ei olisi muuta ajatellutkaan kuin tanssimista ja houkutteli salaa soitonkin hurjiin säveliin. Sitäpaitsi hän kävi erittäin huomaavaksi naisia kohtaan ja tanssiessaan neiti Blimberin kanssa kuiskasi — kuiskasi hänelle! — mutta ei niin hiljaa, ettei Paul olisi sitä kuullut, seuraavan huomattavan runon:
"Vaikk' inha vilpin pesä mielen' ois, en sulle koskaan pahoin tehdä vois."
Nämä säkeet Paul kuuli hänen toistavan neljälle neitoselle peräkkäin. Niinpä Feederillä olikin syytä sanoa Tootsille, että hän pelkäsi itselleen käyvän huonosti huomenna!
Rouva Blimber kävi levottomaksi tästä jokseenkin sopimattomasta käytöksestä ja etenkin soiton sävyn muuttumisesta, sillä nyt alkoi kuulua alhaisia sävelmiä, jotka olivat tavallisia kaduilla ja senvuoksi saattaisivat loukata lady Skettlesiä. Mutta lady Skettles oli niin ystävällinen, että pyysi rouva Blimberiä olemaan puhumatta siitä enempää ja kuunteli mahdollisimman kohteliaasti selitystä, kuinka kandidaatti Feeder joskus meni liiallisuuksiin näissä tilaisuuksissa, ja huomautti, että tuo herra oli asemaansa nähden hyvin puoleensavetävä mies ja että häntä erikoisesti miellytti vaatimaton tukan malli. (Kuten aikaisemmin on mainittu, oli Feederin tukka noin neljännestuuman pituinen.)
Eräällä tanssien väliajalla lady Skettles kysyi Paulilta, pitikö hän paljon soitosta. Paul vastasi pitävänsä soitosta ja laulusta ja lisäsi, että jos lady Skettlesillä oli sama maku, pitäisi hänen kuulla Florencen laulavan. Lady Skettles keksi heti olevansa ihan nääntymäisillään tätä nautintoa odottaessaan, ja vaikka Florence aluksi kovin pelästyi, kun häntä pyydettiin laulamaan niin suurelle seuralle, ja hartaasti tahtoi vapautusta siitä, meni hän kuitenkin suoraa päätä pianon luo ja aloitti, kun Paul kutsui hänet luokseen ja sanoi: "Laulathan, Florence? Minun tähteni, rakkaani!" Kun kaikki vetäytyivät vähän syrjään, jotta Paul voisi katsella sisartaan, ja kun hän näki Florencen istuvan siinä yksin niin nuorena ja hyvänä ja kauniina ja ystävällisenä häntä kohtaan ja kuuli värisevän äänen kaikuvan niin luonnollisena ja suloisena ja tajusi hiljaisuudesta kohoavan esiin kultaisen ketjun, joka yhdisti hänet kaikkeen elämän rakkauteen ja onneen, silloin hän käänsi kasvonsa poispäin kätkeäkseen kyyneleensä. Ei senvuoksi, että laulu oli liian kaihoisa tai surumielinen, vaan siksi, että Florence oli niin rakas hänelle, niinkuin hän selitti toisille, jotka kyselivät syytä hänen kyyneliinsä.
Kaikki he pitivät Florencesta. Ja kuinka olisi muu ollut mahdollistakaan! Paul oli etukäteen arvannut niin käyvän. Hänen istuessaan siinä sohvan nurkassa pielusten varassa kädet rauhallisesti ristissä, toinen sääri allaan, saattoivat harvat aavistaa, millainen voitonriemu ja ilo täytti hänen lapsenrintansa, kun hän katseli sisartaan, tai millaista suloista rauhallisuutta hän tunsi. Haltioituneita ihastuksen ilmaisuja "Dombeyn sisaresta" kuului hänen korviinsa kaikkien poikien suusta. Jokaisen huulilta tulvi ylistystä maltilliselle ja ujolle pikku kaunottarelle. Lakkaamatta hän kuuli mainittavan Florencen lahjakkuutta ja taitavuutta, ja kuin kesäillan ilmassa leijaillen oli kaikkialle levinnyt Florenceen ja häneen kohdistunut epämääräinen ystävällisyyden tunne, joka teki niin hyvää ja liikutti häntä.
Hän ei tietänyt miksi. Sillä kaikki se, mitä Paul katseli ja tunsi ja ajatteli tuona iltana — läsnä ja poissa olevia, nykyisyyttä ja menneisyyttä — sekaantui yhteen kuin sateenkaaren värit tai eri vivahdukset monikirjavissa linnuissa auringon paistaessa niihin tai värit vaalenevalla taivaanrannalla auringon laskiessa. Ne monet asiat, joita hänen oli pitänyt viime aikoina ajatella, liitelivät hänen silmiensä editse laulun aikana. Ei niin, että ne olisivat jälleen vaatineet hänen tarkkaavaisuuttaan tai koskaan enää vaatisivat, vaan rauhallisesti loppuun käsiteltyinä ja menneisyyteen siirtyneinä. Yksinäinen akkuna, josta hän oli katsellut aikoja sitten, avautui merelle monien penikulmien päähän. Aalloilla keinuteltiin ja tyynnytettiin lepoon mielikuvia, jotka olivat täyttäneet hänen mielensä vielä eilispäivänä ja nyt häipyivät näkymättömiin kuin murtuneet laineet. Hän luuli vielä erottavansa sisarensa laulussa, äänten sorinassa ja jalkojen kopinassa saman salaperäisen kohinan, jota oli ihmetellyt maatessaan lepovuoteellaan meren rannalla. Samaa muistuttivat hänelle ohi kiitävät kasvot ja Tootsin kömpelö kohteliaisuus, tämä kun kävi tuon tuostakin puristamassa hänen kättään. Paul luuli vielä kuulevansa salaperäistä kohinaa yleisen ystävällisyyden läpi, ja se yleinen usko, että hän oli varhaisvanha, tuntui olevan yhteydessä sen kanssa, hänen käsittämättään oikein millä lailla. Näin istui pikku Paul mietiskellen, kuunnellen, katsellen ja uneksien ja oli hyvin onnellinen.
Vihdoin tuli lähdön aika, ja silloin saattoi huomata seurassa mielenliikutusta. Sir Barnet Skettles toi nuoremman Skettlesin Paulin luo hyvästelemään ja pyysi, että Paul muistaisi sanoa arvoisalle isälleen sir Barnet Skettlesin parhaat terveiset ja kertoa hänen toivovan, että molemmat pojat tulisivat hyviksi ystäviksi. Lady Skettles suuteli häntä, pyyhkäisi hänen tukkansa pois otsalta ja syleili häntä. Tulipa rouva Bapskin — ja se ilahdutti Paulia — harppua soittavan miehen nuottivihkon äärestä ja lausui hänelle jäähyväiset yhtä sydämellisesti kuin kuka muu tahansa huoneessa olijoista.
"Hyvästi, tohtori Blimber", sanoi Paul ojentaen kätensä.
"Hyvästi, pikku ystäväni", vastasi tohtori.