Dombey ja Poika 1 - Charles Dickens

Päävaikeutena oli se, että hänen oli kerrottava tämä olojensa muutos Sol-enolle, jolle hän tiesi sen olevan ankaran iskun. Sitä vaikeampi hänen oli masentaa Sol-enon mieltä niin hämmästyttävällä uutisella, kun he olivat hiljattain päässeet lujemmalle pohjalle ja ukko oli käynyt niin iloiseksi, että pieni takahuone oli taas entisensä kaltainen. Eno oli maksanut ensimmäisen määräosan velastaan Dombeylle ja sanoi selviävänsä lopustakin. Kovin surulliselta tuntui siis välttämättömyys lannistaa hänet taas, kun hän oli kolauksestaan niin miehekkäästi virkistynyt.

Mutta mahdotonta oli kadota salaa hänen näkyvistään. Hänen täytyi saada tietää se etukäteen, ja vaikeinta oli keksiä, millä lailla sen kertoisi. Walter käsitti, ettei hänen vallassaan ollut valita lähteäkö vai ei. Dombey oli puhunut totta sanoessaan häntä nuoreksi ja hänen enonsa taloudellista asemaa heikoksi. Sitäpaitsi Dombey oli selvästi ilmaissut sillä katseella, joka seurasi näitä huomautuksia, että jos hän kieltäytyisi lähtemästä, saisi hän jäädä kotiin, jos halusi, mutta ei hänen liikkeeseensä. Walter ja hänen enonsa olivat suuressa velassa Dombeylle, ja se johtui Walterin omasta pyynnöstä. Hän olisi voinut vähitellen itsekseen epäillä, voisiko hän koskaan saavuttaa esimiehensä suosiota, ja ajatella, että Dombey oli silloin tällöin taipuvainen kohtelemaan häntä niin halveksivalla tavalla, ettei se ollut oikeudenmukaista. Mutta se, mikä oli hänen velvollisuutensa ilman tätä asianhaaraa, oli hänen velvollisuutensa myöskin sen uhalla — tai se oli ainakin Walterin käsitys ja velvollisuus oli täytettävä.

Kun Dombey oli katsonut häneen ja sanonut, että hän oli nuori ja hänen enonsa varallisuus huono, oli hänen kasvoilleen levinnyt ylenkatseellinen ilme, joka selvästi lausui julki, että Walter varmaankin olisi kovin tyytyväinen voidessaan elää joutilaana ahtaisiin oloihin joutuneen vanhan miehen kustannuksella, mikä loukkasi syvästi pojan ylevää mieltä. Päättäen todistaa Dombeylle, mikäli se kävi päinsä ilman sanoja, että hän oli erehtynyt, Walter oli koettanut osoittaa tuon Länsi-Intiaa koskevan välikohtauksen jälkeen enemmänkin hilpeyttä ja toimeliaisuutta kuin ennen, jos se ylimalkaan oli mahdollista niin vilkkaalle ja innokkaalle pojalle. Hän oli liian nuori ja kokematon ajatellakseen, että ehkä juuri tämä ominaisuus ei miellyttänyt Dombeyta ja ettei se ollut mikään sopiva keino päästä esimiehensä suosioon, jos käyttäytyi tyytyväisesti ja toivehikkaasti ollessaan epäsuosiossa — joko ansiosta tai ansiotta. Mutta mahdollista on — ainakin mahdollista, että Dombey näki vain uhmaa nuoren rehellisen olennon muuttuneessa käytöksessä ja päätti sen musertaa.

"Niin, kerta kaikkiaan on enolle puhuttava asiasta", ajatteli Walter huoahtaen. Ja koska Walter pelkäsi, että hänen äänensä ehkä voisi vähän väristä ja että hänen kasvojensa ilme kenties ei olisi niin toivehikas kuin hän olisi halunnut, jos hän itse kertoisi asian ukolle ja näkisi sanojensa ensimmäiset vaikutukset ryppyisillä kasvoilla, päätti hän käyttää hyväkseen mahtavan välittäjän, kapteeni Cuttlen avustusta. Kun tuli sunnuntai, lähti hän siis aamiaisen jälkeen taas kapteeni Cuttlen asunnolle.

Matkalla sinne ei hänestä tuntunut ollenkaan vastenmieliseltä muistaa, että rouva MacStinger lähti joka sunnuntaiaamu kauas kotoa kuuntelemaan kunnianarvoisaa pastori Melchisedech Howleria. Tämä kirkonmies oli erotettu toimestaan Länsi-Intian telakoilla sen väärän epäluulon vuoksi (jonka yhteinen sielun vihollisemme oli herättänyt häntä vastaan), että hän oli kaivertanut käsiporalla reikiä viiniastioihin ja sovittanut huulensa aukon kohdalle, ja sitten hän oli julistanut maailmanloppua tähän päivään asti kahden vuoden ajan kello kymmeneltä aamuisin ja hankkinut kokoussalin hihkujien lahkoon kuuluvia naisia ja herroja varten, joihin kunnianarvoisan kirkonmiehen pauhaaminen oli ensimmäisenä kokousiltana tehnyt niin valtavan vaikutuksen, että lopuksi suorittaessaan haltioituneena jotakin pyhää tanssia koko joukko putosi alapuolella olevaan keittiöön ja särki eräälle seurakunnan jäsenelle kuuluvan mankelin.

Näin oli kapteeni tavattoman hilpeyden hetkellä kertonut Walterille ja hänen enolleen, levähtäessään "Viehättävän Pegin" toistelemisessa samana iltana, jolloin Solomon Gills maksoi velkansa Brogleylle. Kapteeni itse kävi säännöllisesti eräässä läheisessä kirkossa, jonka katolle kohotettiin valtakunnan lippu joka sunnuntaiaamu ja jossa hän hyväntahtoisesti piti silmällä poikia, hänellä kun oli suuri vaikutusvalta heihin salaperäisen koukkunsa vuoksi, sillä varsinaista suntiota vaivasi sairaloisuus. Koska Walter tunsi kapteenin tapojen säännöllisyyden, kiirehti hän mahdollisimman nopeasti tavatakseen hänet vielä kotona. Ja niin hyvä oli hänen vauhtinsa, että hän Brig-aukiolle kääntyessään sai ilokseen nähdä leveän sinisen takin ja liivit riippumassa ulkona kapteenin avonaisesta ikkunasta auringonpaisteessa.

Näytti uskomattomalta, että mainitut vaatekappaleet saattoi ihmissilmin nähdä ilman kapteenia, mutta varmaa oli, että hän ei ollut niiden sisällä, sillä muuten hänen säärensä — Brigaukion talot kun eivät ole kovin korkeita — olisivat sulkeneet oven, josta nyt oli vapaa pääsy. Kovin ihmeissään tästä huomiosta Walter koputti kerran.

"Stinger", kuuli hän selvästi kapteenin sanovan ylhäällä huoneessaan ikäänkuin se ei olisi laisinkaan kuulunut häneen. Siksi Walter koputti kaksi kertaa.

"Cuttle", sanoi kapteeni silloin ja ilmestyi heti senjälkeen akkunaan, kumartuen takin ja liivien yli, yllään puhdas paita ja housunkannattimet, kaulaliinan riippuessa irrallaan kuin nuora. Päässä hänellä oli vahakankainen hattunsa.

"Walter!" huudahti kapteeni katsellen kummissaan alas häneen.