Huoneessa syntyi hälinää hetkiseksi, ehkä pitemmäksikin ajaksi, mutta hänestä se ei tuntunut pitkältä — sillä kaikki hiljeni taas, ja Florence, jonka kasvot olivat kalpeat, mutta hymyilevät, piti hänen päätänsä käsivarrellaan. Florencen käsi vapisi kovasti.
"Näytä minulle entinen hoitajattareni, Floy!"
"Hän ei ole täällä, kultaseni. Hän tulee huomenna."
"Kiitos, Floy!"
Samassa Paul sulki silmänsä ja vaipui uneen. Hänen herätessään paistoi aurinko korkealla, ja päivä oli kirkas ja lämmin. Hän makasi vähän aikaa katsellen avattuihin akkunoihin ja tuulen leyhyttelemiin verhoihin. Sitten hän virkkoi: "Onko nyt huomispäivä? Onko hän tullut?"
Joku näytti menevän häntä etsimään. Ehkä se oli Susan. Paul luuli suljettuaan taas silmänsä Susanin sanoneen hänelle pian tulevansa takaisin, mutta hän ei avannut silmiään katsoakseen. Susan piti sanansa — ehkä hän ei ollutkaan poistunut huoneesta — mutta sitten Paul kuuli askeleita portailta ja heräsi sekä henkisesti että ruumiillisesti, nousten istumaan vuoteessaan. Nyt hän näki kaikki selvästi ympärillään. Silmien edessä ei ollut lainkaan harmaata sumua, kuten toisinaan yöllä oli ollut. Hän tunsi heidät jokaisen ja kutsui heitä nimeltä.
"Ja kuka tämä on? Onko hän minun ensimmäinen hoitajattareni?" kysyi lapsi katsellen säteilevästi hymyillen sisään tulevaa olentoa.
Kyllä, kyllä. Ei kukaan muu vieras olisi noin vuodattanut kyyneleitä hänet nähdessään ja sanonut häntä rakkaaksi pojakseen, lapsikullakseen, omaksi lemmikkiraukakseen. Ei kukaan muu nainen olisi kumarruttuaan hänen vuoteensa yli tarttunut hänen kuihtuneeseen käteensä ja painanut sitä huuliaan ja rintaansa vasten ikäänkuin jollakin tavalla oikeutettuna sitä hyväilemään. Ei kukaan muu nainen olisi niin unohtanut kaikkia muita huoneessa olijoita paitsi häntä ja Florencea ja ollut niin hellä ja säälivä.
"Floy, kuinka ystävälliset ja hyvät kasvot!" sanoi Paul. "Onpa hauskaa nähdä ne jälleen. Älä mene pois, hoitajatar! Pysy täällä."
Lapsen kaikki aistit olivat käyneet virkeiksi ja hän kuuli tutun nimen.