Palatessaan kotiin sunnuntai-iltana pitkältä kävelyltään, joka oli päättynyt niin muistorikkaasti, Walter oli aluksi niin kokonaan kiintynyt kerrottaviin uutisiin ja niiden tunteiden järkyttämä, jotka luonnollisesti heräsivät hänen sydämessään äskeisen kohtauksen jälkeen, että häneltä jäi kokonaan huomaamatta, ettei eno ilmeisestikään ollut kuullut mitään siitä uutisesta, jonka kapteeni oli luvannut hänelle kertoa. Sitäkään hän ei huomannut, että kapteeni teki koukullaan merkkejä varoittaakseen häntä kajoomasta koko asiaan. Eipä muuten voinut väittää, että kapteenin merkit olisivat olleet kovin käsitettäviä, vaikka niitä olisi tarkkaavastikin katsellut, sillä samoin kuin kimalaiset tietäjät, joiden sanotaan neuvotteluissaan kirjoittavan ilmaan muutamia oppisanoja, joita on mahdoton lausua, teki kapteeni sellaisia koukkuja ja kiemuroita, joita ei olisi voinut ymmärtää paitsi jos olisi etukäteen tietänyt hänen salaisuutensa.

Mutta kun kapteeni Cuttle sai tietää, mitä oli tapahtunut, luopui hän näistä yrityksistä huomatessaan, kuinka pieni mahdollisuus hänellä nyt oli päästä rauhallisesti juttelemaan Dombeyn kanssa ennen Walterin lähtöä. Samalla hän myönsi mielessään pettyneen ja masentuneen näköisenä, että Sol Gillsille oli kerrottava asiasta ja että Walterin oli lähdettävä, ottaen asian siltä kannalta, jolla se nyt oli, kun ei saanut sitä valaistuksi tai parannelluksi ystävän kädellä. Kapteeni tunsi sittenkin yhä heikkenemätöntä luottamusta siihen, että juuri hän, Ned Cuttle, oli oikea mies Dombeyn kanssa neuvottelemaan ja ettei tarvittu muuta Walterin asioiden korjaamiseksi kuin että he molemmat joutuisivat vastatusten. Sillä hän ei voinut unohtaa, kuinka hyvin hän ja Dombey olivat tulleet keskenään toimeen Brightonissa — kuinka taitavasti kumpikin oli virkkanut sanan tarpeen vaatiessa — kuinka tarkoin kumpikin oli ymmärtänyt toinen toisensa aikeet — ja kuinka Ned Cuttle oli neuvonut tämän keinon ensimmäisessä pulassa ja johtanut keskustelun toivottuun tulokseen. Kaikkiin näihin perusteisiin nojaten kapteeni rauhoitti mieltään ajattelemalla, että vaikka Ned Cuttlen oli asianhaarain pakotuksesta nyt vetelehdittävä melkein hyödyttömänä, saisi hän aikanaan hoidettavakseen uuden purjeen ja saavuttaisi suunnattoman menestyksen.

Tämän herttainen itsepetos vei kapteenin niin pitkälle, että hän katsellessaan Walteria ja kuunnellessaan kyynel paidankauluksella hänen kertomustaan hautoi mielessään, eikö olisi samalla kohteliasta ja valtioviisasta, jos sattuisi kohtaamaan Dombeyn, suullisesti kutsua hänet jonakin päivänä, jolloin hänelle sopisi, syömään vaatimaton ateria Brig-aukion varrella ja ottaa Walterin tulevaisuus puheeksi tuttavallisen viinilasi ääressä. Mutta rouva MacStingerin epäluotettava luonne ja se mahdollisuus, että hän tuon kestityksen aikana asettuisi paikalleen käytävään ja pitäisi siinä epäkohteliaan saaman, järkyttivät kapteenin vieraanvaraisia ajatuksia ja estivät hänet niitä kehittelemästä.

Yksi asia oli kapteenista ainakin varma hänen katsellessaan, kuinka Walter mietteisiinsä vaipuneena istui lautasensa vieressä koskemattakaan ruokaansa ja ajatuksissaan kertasi äsken tapahtuneita asioita, nimittäin se, että vaikka Walteria itseään vaatimattomuus esti sitä huomaamasta, hän oli tavallaan Dombeyn perheen jäsen. Hän oli henkilökohtaisesti ollut mukana siinä tapahtumassa, jota hän kuvaili niin liikuttavasti, hänet oli nimeltä mainittu ja suljettu Dombeyn suosioon läheisessä yhteydessä tuon tapauksen kanssa, ja hänen kohtalonsa täytyi nyt herättää erikoista harrastusta hänen esimiehessään. Jos kapteenilla olikin jokin salainen epäluulo omia johtopäätöksiään kohtaan, ei hän vähääkään pelännyt, etteivät ne olisi omiaan rauhoittamaan Solomon Gillsin mieltä. Siksi hän käytti hyväkseen sopivaa hetkeä ilmaistakseen Länsi-Intiaa koskevan uutisen vanhalle ystävälleen erikoisena ylennyksen merkkinä ja lisäsi, että hän omasta puolestaan mielellään luovuttaisi satatuhatta puntaa (jos hänellä olisi) Walterin haltuun pitkäksi ajaksi eikä ollenkaan epäilisi sitä, että moinen sijoitus tuottaisi sievoisen voiton.

Aluksi Solomon Gills huumaantui tästä uutisesta, joka putosi kuin salama pieneen takahuoneeseen ja julmasti repi kotilieden. Mutta kapteeni maalaili niin kultaisia näkyjä hänen hämärien silmiensä eteen, viittaili niin salaperäisesti Whittingtonin saavutuksiin, kertasi niin painokkaasti, mitä Walter juuri oli kertonut heille, ja vetosi siihen niin selvänä vahvistuksena ennustuksilleen ja suurena askeleena "Viehättävän Pegin" tarinan toteutumista kohti, että Sol-ukko joutui ihan ymmälle. Walter puolestaan oli olevinaan niin toivehikas ja innostunut ja varma pikaisesta kotimaahan paluustaan ja auttoi kapteenia niin ilmeikkäillä päänpudistuksilla ja kämmenten hieromisilla, että Solomon, joka katseli ensin häntä ja sitten kapteeni Cuttlea, alkoi luulla olevansa velvollinen tuntemaan samanlaista iloa.

"Mutta minä olen, nähkääs, jäänyt jäljelle ajastani", huomautti hän puolustuksekseen, sivellen kädellään hermostuneesti takkinsa kirkasta nappiriviä edestakaisin, ikäänkuin se olisi rukousnauha ja hän lukisi sen kahteen kertaan, "ja minä pitäisin mieluummin rakkaan poikani täällä. Tiedän kyllä, että on vanhanaikuista niin ajatella. Hän on aina pitänyt merestä. Hän" — eno katsoi tutkivasti Walteriin — "hän on iloinen saadessaan lähteä".

"No, no!" huudahti Walter nopeasti, "jos sanot niin, en lähde ollenkaan. En, kapteeni Cuttle, minä en lähde. Jos eno luulee, että minä voin olla iloinen matkustaessani pois hänen luotaan, niin pysyn täällä, vaikkapa minulla olisi mahdollisuus päästä kaikkien Länsi-Intian saarien maaherraksi!"

"Walter poikaseni", sanoi kapteeni. "Hiljaa! Sol Gills, katsoppas sisarenpoikaasi."

Seuraten silmillään kapteenin koukun majesteettista viittausta ukko katsahti Walteriin.

"Tuossa on alus lähdössä matkalle", virkkoi kapteeni, elävästi tuntien käyttämänsä vertauskuvan oivallisuuden. "Mikä nimi on häviämättömästi kirjoitettu tuohon alukseen? Onko se Gay?" kysyi kapteeni korottaen ääntään kuin olisi tahtonut erikoisesti panna sanoilleen painoa. "Vai onko se Gills?"