"Kenen?" huomautti Perch.
"Walterin", toisti kapteeni hyrisevällä äänellä.
Perch, joka näytti muistavan kuulleensa lapsuudessaan, että kerran oli elänyt senniminen runoilija, ei tehnyt mitään vastaväitteitä, mutta kummasteli kovin, että kapteeni oli tullut Cityyn juomaan runoilijan maljan. Niin, vaikka kapteeni olisi ehdottanut jonkin runoilijan — esimerkiksi Shakespearen muistopatsaan pystyttämistä jollekin Cityn suurelle pääkadulle, olisi hän tuskin ällistyttänyt Perchiä enemmän. Sanalla sanoen, hän oli niin salaperäinen ja käsittämätön luonne, että Perch päätti olla mainitsematta häntä laisinkaan rouva Perchille, jottei tulisi mitään epämieluisia seurauksia.
Salaperäisenä ja käsittämättömänä pysyi kapteeni lähimmille ystävilleenkin koko tämän päivän, kun hänen sydämensä täytti selvä tietoisuus siitä, että hän oli tehnyt pikku palveluksen nuorille. Ja jollei Walter olisi luullut hänen viittauksiensa, hymyilyjensä ja muiden sellaisten eleittensä johtuvan siitä tyydytyksen tunteesta, että he olivat saaneet onnellisesti petetyksi vanhan Sol Gillsin, olisi hän varmasti ilmaissut itsensä ennen iltaa. Mutta näin ollen hän säilytti oman salaisuutensa ja lähti kotiin myöhään Sol Gillsin asunnosta vahakankainen hattu niin toiselle korvalliselle painettuna ja silmät niin säteilevinä, että rouva MacStinger (joka olisi saattanut olla kasvatettu tohtori Blimberin laitoksessa, kun oli niin roomalainen sävyltään) varustautui, luotuaan vain yhden katseen häneen, avoimen ulko-oven taakse ja kieltäytyi tulemasta sieltä lapsikultiensa luo, kunnes kapteeni oli turvallisesti asettunut huoneeseensa.
KAHDEKSASTOISTA LUKU
Isä ja tytär
Dombeyn talossa vallitsee hiljaisuus. Portaita ylös ja alas hiipivät palvelijat asioillaan niin varoen, ettei heidän ainoakaan askeleensa kuulu. He puhelevat lakkaamatta keskenään ja istuvat kauan ruokapöydässä, nauttien paljon ruokaa ja juomaa ja juhlien hirveän sopimattomalla tavalla. Rouva Wickam, jonka silmät ovat täynnä kyyneleitä, kertoo alakuloisia tarinoita ja sanoo toisille aina väittäneensä rouva Pipchinin luona, että näin kävisi, ja juo tavallista enemmän pöytäolutta, ollen hyvin surullinen ja samalla seuranhaluinen. Keittäjän mielentila on samanlainen. Hän lupaa vähän kalanmätiä illalliseksi samalla kun ponnistelee kaikin voimin tunteitaan ja sipuleita vastaan. Towlinson alkaa uskoa, että täällä vallitsee kohtalo, ja haluaa tietää, voiko kukaan sanoa hänelle nurkkatalossa asumisen koskaan tuottaneen onnea. Kaikista tuntuu kuin äskeiset tapaukset olisivat sattuneet kauan sitten, vaikka lapsi lepää vielä tyynenä ja kauniina pikku vuoteellaan.
Pimeän tultua saapuu muutamia vierailijoita — äänettömiä vieraita huopakengissä — jotka ovat käyneet talossa aikaisemminkin. Heidän mukanaan tulee se lepovuode, joka on niin outo lapselle alustaksi. Tällä välin ei kukaan ole nähnyt onnettomuuden kohtaamaa isää, ei edes hänen yksityispalvelijansa, sillä hän istuu oman pimeän huoneensa peränurkassa, kun joku on sisällä, eikä näytä muulloinkaan liikkuvan siitä paitsi astellakseen edestakaisin lattialla. Mutta aamulla kuiskaillaan palvelijain kesken, että hänen kuultiin keskellä yötä menevän yläkertaan ja viipyvän siellä — kuolinhuoneessa — auringonnousuun asti.
Cityssä on liikehuoneiston alakerran akkunat peitetty luukuilla. Samalla kun pulpeteilla palavat lamput puolittain himmenevät sisään tunkeutuvassa päivänvalossa, hämärtyy päivä puolittain lamppujen vuoksi, ja outo kolkkous vallitsee sisällä. Liikeasiat eivät juuri luista. Konttoristeilla ei ole työhalua. He päättävät lähteä syömään kyljyksiä iltapuolella ja tehdä retken joen vartta ylöspäin. Lähetti Perch viipyy kauan asioillaan, istuskelee kapakoissa ystävineen ja keskustelee ihmisvaiheitten epävakaisuudesta. Hän lähtee kotiin tavallista aikaisemmin illalla ja kestitsee rouva Perchiä vasikankyljyksillä ja skotlantilaisella oluella. Johtaja Carker ei kestitse ketään eikä kukaan häntä, mutta istuessaan yksin huoneessaan hän paljastaa hampaansa näkyviin kaiken päivää. Näyttää siltä kuin Carkerin tieltä olisi poistettu jokin este, niin että hänen uransa nyt on selvä.
Vastapäätä Dombeyn taloa asuvat punaposkiset lapset katselevat kamarinsa akkunasta alas kadulle, sillä he näkevät siellä neljä mustaa hevosta, joilla on sulkatöyhdöt päässään. Samoin liehuu sulkia niiden vetämien vaunujen katolla. Tämä näky ynnä joukko suruharsoilla varustettuja ihmisiä vetää väkeä paikalla. Ilveilijä, joka juuri aikoi ruveta pyörittämään lautasta, heittää taas viitan kirjavan pukunsa ylle, ja hänen hitaasti laahusteleva vaimonsa, joka on kallellaan kantaessaan painavaa lasta sylissään, jää seisomaan nähdäkseen hautajaisvieraitten tulevan ulos. Mutta hän puristaa lasta lujemmin likaista rintaansa vasten, kun talosta kannetaan ulos kevyttä taakkaa, eikä pienin niistä punaposkisista lapsista, jotka katselevat ylhäällä vastapäisestä akkunasta, tarvitse mitään kehoitusta vakavuuteen, kun hän katselee hoitajansa sylissä ja kysyy palleroista sormeaan ojentaen: "Mitä tuo on?"