"Miehenne luultavasti ei ale kotona?" virkkoi hän.
"Ei, herra", vastasi Polly. "Hän on nyt matkalla."
Tuhlaajapoika Rob näytti kuin huojentuneelta tämän kuullessaan, vaikka yhä suuntasi kaikki henkensä voimat suojelijaansa, tuskin irroittaen silmiään Carkerista muuten kuin silmänräpäykseksi luodakseen salavihkaa surullisen katseen äitiinsä.
"Minä siis kerron teille", virkkoi Carker, "kuinka olen tutustunut poikaanne, kuka olen ja miten aion menetellä hänen hyväkseen".
Niin Carker tekikin omalla tavallaan sanomalla, että hän oli ensiksi aikonut koota nimettömiä kauhuja pojan julkean pään päälle, rangaistukseksi tunkeutumisesta Dombey ja Pojan alueelle. Että hänen mielensä oli lauhtunut, kun hän oli ajatellut pojan nuoruutta, hänen ilmaisemaansa katumusta ja hänen ystäviään. Että hän pelkäsi astuvansa varomattoman askelen tehdessään jotakin pojan hyväksi ja siten joutuvansa viisasten ihmisten moitittavaksi, mutta että hän teki sen omasta aloitteestaan ja omalla vastuullaan kaikista seurauksista. Että pojan äidin entinen suhde herra Dombeyn perheeseen ei tässä vaikuttanut mitään ja ettei herra Dombeylla ollut mitään tekemistä koko jutun kanssa, vaan että hän itse oli kaiken ainoana toteuttajana. Antaen suuren arvon omalle hyvyydelleen ja saaden sitä myöskin täysin mitoin koko ympäröivältä Toodlen perheeltä Carker ilmaisi epäsuorasti, mutta kuitenkin hyvin ymmärrettävästi, että hän oli ansainnut ikuisiksi ajoiksi Robin ehdottoman uskollisuuden, kiintymyksen ja alttiuden, mikä olisi kaikkein pienin kiitollisuuden osoitus… Tämä suuri totuus näytti olevan Robille itselleenkin niin ilmeinen, että tuijottaessaan herraansa kyynelten vieriessä pitkin poskia hän nyökäytteli pyöreää päätään niin, että se näytti olevan melkein yhtä irrallaan hänen hartioillaan kuin aamulla saman suosijan sitä ravistellessa.
Polly, joka oli viettänyt taivas tietää kuinka monta unetonta yötä hunningolle joutuneen esikoisensa vuoksi eikä ollut nähnyt häntä viikkokausiin, olisi melkein voinut polvistua Carkerin jalkain juureen kuin jonkin hyvän hengen eteen — hänen hampaistaan huolimatta. Mutta kun Carker nousi lähteäkseen, kiitti hän vain äidin rukouksilla ja siunauksilla — niin runsaalla kiitoksella, se kun maksettiin sydämen rahalla, että Carker olisi saanut tehdä paljon suuremmankin palveluksen ja sittenkin saanut siitä liiaksi korvausta.
Kun hän tunkeutui lapsijoukon lävitse ovelle, palasi Rob äitinsä luokse ja syleili katuvasti häntä ja nuorinta lasta samalla kertaa.
"Nyt minä koetan kovasti, äiti kulta. Totta vie, minä koetan."
"Tee se, rakas poikani. Varmasti uskonkin sinun koettavan meidän ja itsesi vuoksi!" huudahti Polly suudellen häntä. "Mutta tulethan takaisin puhelemaan kanssani, kun olet saattanut herran pois?"
"En tiedä, äiti." Rob epäröi ja loi katseensa alas. "Isä — milloin hän tulee kotiin?"