"Kuka on sanonut, ettei se ole numero yhdeksän?" vastani rouva
MacStinger.
Susan Nipper puuttui silloin asiaan ja pyysi kysyä, mitä rouva
MacStinger tuolla tarkoitti ja tiesikö hän, kenelle puhui.
Vastaukseksi rouva MacStinger mittaili häntä kiireestä kantapäähän.
"Haluaisinpa tietää, mitä asiaa teillä kapteeni Cuttlelle", virkkoi hän.
"Vai niin. Siinä tapauksessa olen pahoillani, etten voi tyydyttää uteliaisuuttanne", vastasi neiti Nipper.
"Susan, ole hiljaa", pyysi Florence. "Ehkä olette hyvä j; sanotte meille, rouva, missä kapteeni Cuttle asuu, koska hän ei asu täällä."
"Kuka sen sanoo, ettei hän asu täällä?" tokaisi leppymätön rouva MacStinger. "Minä sanoin, ettei tämä ole kapteeni Cuttlen talo — eikä se olekaan hänen talonsa — ja soisin, ettei se koskaan tulisikaan hänen omakseen — sillä kapteeni Cuttle ei ymmärrä, kuinka taloa hoidetaan — eikä ansaitse, että hänellä olisi talo — tämä on minun taloni — ja kun luovutan ylemmän kerroksen kapteeni Cuttlelle, en saa siitä mitään kiitosta, vaan se on samaa kuin heittäisin helmiä sikojen eteen!"
Rouva MacStinger huusi tämän oikein kimeällä ja kovalla äänellä, jotta se kuuluisi yläkerrokseen, ja työnsi joka lauseen tulemaan niinkuin olisi ampunut rihlapyssyllä, jossa oli loppumaton määrä panoksia. Viimeisen laukauksen jälkeen kuului yläkerrasta kapteenin ääni lievästi moittivana. "Siivolla siellä!"
"Koska haluatte tavata kapteeni Cuttlea, niin tuolla hän on!" sanoi rouva MacStinger tehden kädellään vihaisen liikkeen. Kun Florence rohkaisi mielensä ja puhelua pitkittämättä astui ovesta sisään Susanin seuraamana, alkoi rouva MacStinger taas hääriä edestakaisin tohveleissaan, ja kadulla istuva Alexander, joka oli lakannut itkemästä kuunnellakseen keskustelua, puhkesi taas parkumaan, huvittaen itseään tämän surkean työn kestäessä, joka oli yksinomaan koneellista, tarkastelemalla edessään aukenevaa näköalaa, jonka taustalla erottautuivat vuokravaunut.
Kapteeni istui omassa huoneessaan kädet taskuissa ja sääret tuolin alle koukistettuina kuin pienellä autiolla saarella, joka sijaitsi keskellä saippuan ja veden ulappaa. Akkunat oli pesty, seinät ja uuni puhdistettu, ja kaikki — uunia lukuunottamatta — oli märkää ja kiilsi pehmeän saippuan ja hiekan jäljeltä, mikä antoi oman hajunsa huoneen ilmalle. Keskellä tätä surullista näkyä kapteeni kyykötti alakuloisena saarellaan, katseli ympäröivää vettä viheliäisen näköisenä ja näytti odottavan jotakin ystävällistä laivaa, joka kulkisi ohitse ja veisi hänet mukaansa.
Mutta kun kapteeni kääntäessään toivottomat kasvonsa ovelle näki Florencen ilmestyvän seuralaisensa kanssa, eivät mitkään sanat voisi kuvailla hänen hämmästystään. Kun rouva MacStingerin kaunopuheisuus oli vaimentanut kaikki muut äänet melkein kuulumattomiksi, ei hän ollut odottanut ketään harvinaisempaa vierasta kuin oluenkauppiasta tai maidontuojaa. Kun siis Florence ilmestyi, tuli saaren rannalle ja tarttui hänen käteensä, nousi kapteeni niin yllätettynä seisomaan kuin olisi aluksi pitänyt tulijaa jonakin Lentävän Hollantilaisen perheenjäsenenä.