"En hitustakaan", vastasi kapteeni suudellen rautakoukkuaan, "ja ennenkuin alan mitään pelätä, on Walter varmasti kirjoittanut kotiin saarelta tai jostakin satamasta ja saanut kaikki hyvään kuntoon. Ja mitä tulee vanhaan Sol Gillsiin", lisäsi kapteeni vakavan näköisenä, "jota tahdon auttaa, seisten hänen rinnallaan, kunnes kuolema meidät erottaa ja myrskytuulet puhaltavat, puhaltavat, puhaltavat — voitte katsoa katekismuksesta", huomautti hän ohimennen, "sieltä löydätte ne sanat — jos vanhaa Sol Gillsiä lohduttaisi kuulla merillä kiertäneen miehen mielipiteitä, jolla on sellainen ymmärrys, että sillä voi ryhtyä mihin tahansa, vaikka hän oppiaikanaan oli vähällä saada päänsä murskaksi, ja jonka nimi on Bunsby, niin se mies voisi esittää hänelle sellaisen mielipiteen hänen omassa huoneessaan, että hän ihan ällistyy. Niin!" vahvisti kapteeni ylpeillen, "ällistyy yhtä paljon kuin jos hän löisi päänsä ovea vasten!"
"No viedään se herra häntä tapaamaan, että kuulisimme, mitä hän sanoo!" huudahti Florence. "Lähdettekö nyt mukaamme? Meillä on vaunut kadulla."
Kapteeni taputti taas päätään, jossa ei ollut vahakangashattua, ja näytti hämmentyneeltä. Mutta samassa tapahtui kerrassaan omituinen ilmiö. Ovi avautui ilman mitään valmisteluja ja puheena ollut kova vahakangashattu lensi huoneeseen kuin lintu ja putosi kopisten kapteenin jalkoihin. Sitten ovi sulkeutui yhtä pontevasti kuin oli avautunutkin, eikä tapahtunut mitään, mikä olisi selittänyt ihmettä.
Kapteeni Cuttle otti lattialta hattunsa, käänteli sitä tyytyväisen näköisenä ja alkoi kiilloittaa sitä hihallaan. Samalla hän tarkasteli vieraitaan ja virkkoi matalalla äänellä:
"Nähkääs, minun olisi pitänyt käydä Sol Gillsin luona eilen ja tänään, mutta hän otti hattuni eikä luovuttanut sitä. Sen pituinen se."
"Kuka otti, hyväinen aika?" kysyi Susan Nipper.
"Tämän talon emäntä, hyvä neiti", vastasi kapteeni käheästi kuiskaten ja tehden salaperäisiä eleitä. "Meillä oli pieni sanasota näiden lankkujen pesemisestä, ja hän — lyhyesti sanoen", jatkoi kapteeni vilkaisten ovelle ja henkäisten syvään — "rajoitti vapauttani".
"Soisinpa, että hän olisi tekemisissä minun kanssani!" huudahti Susan punastuen toiveensa voimakkuudesta. "Minä saisin hänet pysymään kurissa!"
"Tekisittekö tosiaankin niin, hyvä neiti?" tuumi kapteeni pudistaen epäilevän näköisenä päätään, mutta katsellen ilmeisesti ihastuneena Susanin epätoivoista rohkeutta. "En oikein usko. Se on kerrassaan vaikea tehtävä. Hänen kanssaan on peräti vaikea tulla toimeen. Ette voi, nähkääs, koskaan tietää, millä päällä hän on. Juuri kun luulette hänen olevan suoraan edessänne, onkin hän takananne. Ja silloin kun sattuu riivaus", lisäsi kapteeni hien kohotessa otsalle —. Ainoastaan vihellys oli kyllin sisältörikas ilmaisemaan lauseen loppua, ja senvuoksi kapteeni vihelsi arasti. Sitten hän taas pudisti päätään ja uudelleen ihaillen neiti Nipperin suurenmoista rohkeutta toisti hiljaa: "Tekisittekö tosiaankin niin, hyvä neiti?"
Susan vastasi vain hymyillen itsetietoisesti, mutta siinä ilmeni niin paljon uhmaa, että epätietoista on, kuinka kauaksi aikaa kapteeni Cuttle olisi jäänyt häntä ihailemaan, jollei Florence uudelleen levottomana olisi ehdottanut, että heti lähdettäisiin viisaan Bunsbyn luokse. Kun kapteeni Cuttlelle näin muistutettiin hänen velvollisuuttaan, painoi hän lujasti vahakangashatun päähänsä, otti käteensä uuden kuhmuisen kepin, jonka oli hankkinut Walterille lahjoittamansa sijaan, tarjosi käsivartensa Florencelle ja hankkiutui marssimaan vihollisleirin lävitse.