Mutta uskollisena luonteelleen Florence pysyi hyvässä päätöksessään niin hartaasti kuin hänen äitinsä oli syleillyt häntä samana päivänä, jolloin Paul syntyi. Isä ei tiennyt hänen rakkautensa määrää, mutta hänen piti jonakin päivänä saada se isänsä tietoon, kuinka kaukana se päivä olikin ja kuinka hitaasti aika siihen asti tuntuisikin kuluvan. Siihen asti hänen piti varoa, ettei mikään ajattelematon sana tai katse tai tunteenpurkaus sattumaltakaan syyttäisi isää tai antaisi aihetta tällaisiin soimaaviin kuiskailuihin.
Yksinpä käytöksessään orpoa kohtaan, johon hän tunsi suurta vetovoimaa ja jota hänellä oli täysi syy muistaa, Florence piti isää mielessään. Jos hän erottaisi tytön liian selvästi muiden joukosta (ajatteli Florence), vahvistaisi hän ainakin yhden ihmisen mielessä — ehkä useampienkin — sitä uskoa, että herra Dombey oli tyly. Hänen oma ilonsa ei ollut mitään sen rinnalla. Se, mitä hän oli joutunut kuulemaan, ei mitenkään antanut hänelle aihetta lohduttaa itseään, vaan koettaa uskoa isänsä syyttömäksi. Ja niin Florence tekikin, samalla kun yhä tutkisteli omaa sydäntään.
Näin hän teki aina. Jos luettiin ääneen kirjasta ja kertomuksessa oli jotakin, mikä viittasi epäystävälliseen isään, pelkäsi hän tuskaisesti, että se sovitettaisiin hänen isäänsä, mutta ei itsensä vuoksi. Samoin oli asian laita, jos näyteltiin jotakin pikku kappaletta, katseltiin kuvaa tai leikittiin. Samanlaista herkkätunteisuutta isäänsä kohtaan hän sai osoittaa niin usein, että hän tavantakaa ajatteli olevan parasta lähteä takaisin kotiin ja elää taas häiritsemättä sen synkkien seinien varjossa. Kuinka harvat niistä, jotka näkivät suloisen Florencen, tämän lapsijoukon ujon pikku kuningattaren naisellisuutensa keväässä osasivat aavistaa, millainen pyhän huolen taakka painoi hänen rintaansa! Kuinka harvat niistä, jotka jäykistyivät hänen isänsä jäätävässä ilmapiirissä, epäilivät tulisia hiiliä kerääntyvän hänen päänsä päälle!
Florence jatkoi kärsivällisesti tutkisteluaan, ja kun hänen ei onnistunut päästä selville sanoin selittämättömän viehätyksen salaisuudesta taloon kerääntyneitä lapsia tarkastellessaan, lähti hän usein yksin kävelylle varhain aamulla köyhien lasten joukkoon. Mutta näidenkin hän huomasi olevan liian pitkälle kehittyneitä voidakseen oppia heiltä mitään. He olivat vallanneet paikkansa vanhempainsa sydämessä jo kauan sitten eivätkä olleet jääneet ulkopuolelle niinkuin hän.
Usein hän tapasi erään miehen työskentelemässä hyvin varhain, ja tavallisesti istui hänen ikäisensä tyttö siinä lähellä. Mies oli hyvin köyhä, eikä hänellä näyttänyt olevan säännöllistä tointa, vaan hän kuljeskeli välillä joen äyräillä laskuveden aikana etsiskellen tähteitä mudasta, välistä taas ahersi mökkinsä edessä tuskin mitään tuottavalla puutarhatilkulla. Milloin hän taas paikkasi kurjaa pikku venettään, milloin teki samanlaisen pikku palveluksen jollekin naapurilleen. Mitä tahansa hän puuhasi, tyttö istui aina joutilaana hänen vieressään välinpitämättömän ja tylsän näköisenä.
Florencea oli usein haluttanut puhella tälle miehelle, mutta hänellä ei ollut koskaan ollut siihen rohkeutta, kun ei mies millään lailla osoittanut huomaavansa häntä. Mutta eräänä aamuna Florence käveli pitkin pientä pajujen reunustamaa syrjäpolkua, joka päättyi joen ja miehen mökin väliselle kapealle ja kaltevalle hiekkakaistaleelle. Siellä hän näki miehen kumartuneena tulen ääressä, jonka hän oli tehnyt pietäkseen vanhaa kumoon käännettyä venettään. Kuullessaan tulijan askeleet mies kohotti päätään ja toivotti hyvää huomenta!
"Hyvää huomenta", vastasi Florence, astuen lähemmäs. "Te olette varhain työssä."
"Nousisin usein mielelläni aikaisemminkin, neiti, jos minulla vain olisi työtä."
"Onko sitä niin vaikea saada?" kysyi Florence.
"Minun mielestäni on", vastasi mies.