Kun Dombey loi silmänsä alas ja taas korjasi kaulaliinaansa, muuttuivat Carkerin hymyilevät kasvot hetkiseksi ja ilman asteettaista vaihdosta kerrassaan ilkeän näköisiksi ja vaanivat toista tiukasti ja häijysti hymyillen. Dombeyn kohottaessa silmänsä ne palasivat yhtä nopeasti ennalleen ja näyttivät hänelle Carkerin ikenet niin täydelleen kuin suinkin mahdollista.
"Olette kovin ystävällinen", sanoi Carker. "Minusta on hauskaa tutustua heihin. Tyttäristä puhuttaessa muistuu mieleeni, että olen nähnyt neiti Dombeyn."
Veri kohosi äkkiä Dombeyn kasvoille.
"Uskalsin käydä häntä tervehtimässä", virkkoi Carker, "kysyäkseni, oliko hänellä mitään lähetettävää teille minun mukanani. Minulla on ilo tuoda häneltä vain — vain hänen rakkaat terveisensä."
Kuinka erehdyttävästi muistuttivatkaan hänen kasvonsa sutta — punainen kielikin näkyi levinneestä suusta — kun hän kohtasi Dombeyn katseen.
"Mitä liikeasioita sitten?" kysyi jälkimäinen hetken päästä, jonka kuluessa Carker oli ottanut esiin joitakin asiakirjoja.
"Hyvin vähän", vastasi Carker. "Ylipäänsä voi sanoa, ettei meillä viime aikoina ole ollut tavallista hyvää onneamme, mutta sehän ei teille paljon merkitse. Laivakonttorissa ollaan sitä mieltä, että Poika ja Perillinen on hukkunut. No niin, se oli vakuutettu emäpuusta mastonhuippuun asti."
"Carker", virkkoi Dombey, istuutuen hänen likelleen, "en voi sanoa, että se nuorukainen, Gay, koskaan miellytti minua —"
"Ei minuakaan", pisti konttoripäällikkö väliin.
"Mutta soisin", jatkoi Dombey välittämättä keskeytyksestä, "ettei hän olisi joutunut sille alukselle. Toivoisin, ettei häntä olisi lainkaan lähetetty."