Florence tarttui hänen käteensä, painoi sen arasti huulilleen eikä pidättänyt sitä, kun se vetäytyi pois ja ovea sulkiessaan kosketti sitä yhtä hellästi kuin oli koskettanut Florencen kättä.
"Mikä koira tuo on?" kysyi Dombey tyytymättömänä.
"Se on — Brightonista."
"Jaha", virkkoi Dombey, ja pilvi varjosti hänen kasvojaan, sillä hän ymmärsi tämän selityksen.
"Se on oikein lauhkea", sanoi Florence kääntyen luontaisen ystävällisesti ja suloisesti molempien naisvieraitten puoleen. "Se on vain iloinen nähdessään minut. Suokaa sille anteeksi."
Vilkaistessaan heihin hän huomasi, että se nainen, joka oli kirkaissut, oli vanha ja istui tuolilla. Toinen nainen, joka seisoi lähempänä isää, oli hyvin kaunis ja hieno.
"Rouva Skewton", virkkoi Dombey kääntyen vanhemman puoleen ja viitaten kädellään, "tämä on tyttäreni Florence".
"Ihastuttava kerrassaan", huomautti rouva sovittaen lornetin silmäänsä.
"Niin luonnollinen! Florence kulta, suutele minua, ole hyvä."
Florence teki niin ja kääntyi toiseen naiseen päin, jonka luona hänen isänsä seisoi odottaen.
"Edith", sanoi Dombey, "tämä on tyttäreni Florence. Florence, tästä rouvasta tulee pian äitisi."