"Jos veljeni Paul olisi neuvotellut kanssani, niinkuin hän on toisinaan tehnyt — tai paremminkin, niinkuin hänellä joskus oli tapana tehdä, sillä hän ei tietenkään tee sitä nyt enää, ja sitä pidänkin vastuuni huojennuksena", virkkoi rouva Chick hermostuneesti, "sillä minä kiitän taivasta siitä, etten ole mustasukkainen" — taas hän vuodatti kyyneleitä — "niin, jos veljeni Paul olisi tullut luokseni ja sanonut: 'Louisa, mitä ominaisuuksia neuvoisit minua vaatimaan vaimoltani?' olisin varmasti vastannut: 'Paul, sinun tulee pitää silmällä perhettä, kauneutta, arvokkuutta ja sukulaissuhteita'. Näitä sanoja olisin käyttänyt. Minut olisi saanut viedä senjälkeen suoraa päätä vaikka mestauslavalle", lisäsi rouva Chick ikäänkuin se olisi ollut hyvin todennäköinen seuraus, "mutta niin minä olisin sanonut. Olisin sanonut: 'Paul! Menetkö sinä toistamiseen naimisiin ilman perhettä! Menetkö naimisiin ilman kauneutta! Menetkö naimisiin ilman arvokkuutta! Menetkö naimisiin ilman sukulaissuhteita! Ei kukaan muu kuin mielipuoli voisi uneksiakaan niin järjetöntä!'"
Neiti Tox lakkasi leikkelemästä ja kuunteli tarkkaavasti pää yhä kasvien keskelle painettuna. Ehkä hän ajatteli, että tässä johdannossa ja rouva Chickin lämmössä oli toivoa.
"Niin minä olisin puhunut", jatkoi järkevä rouva, "koska luulen, etten ole hullu. Tosin en lainkaan vaadi, että minua pidettäisiin erittäin älykkäänä henkilönä — vaikka luulen joidenkin ihmisten olleen kyllin kummallisia pitääkseen minua sellaisena. Henkilö, jota niin vähän imarrellaan kuin minua, joutuisi siitä pian harhakäsityksiin, mutta olen kuitenkin varma siitä, etten ole suorastaan hullu. Ja jos minulle sanottaisiin", vakuutti rouva Chick sanomattoman halveksivasti, "että veljeni Paul Dombey voisi koskaan ajatellakaan mahdolliseksi liittää elämäänsä henkilöön — en välitä keneen" — hän pani näille sanoille terävämmän ja pontevamman painon kuin millekään toisille — "jolla ei olisi näitä ominaisuuksia, loukattaisiin sitä vähäistä ymmärrystä, jonka Jumala on minulle antanut, yhtä paljon kuin jos minulle sanottaisiin, että olen syntynyt ja kasvatettu norsuksi, kuten minulle mahdollisesti pian sanotaankin", lisäsi hän alistuvasti. "Se ei ollenkaan hämmästyttäisi minua. Minä odotan sitä."
Tätä seuranneen lyhyen vaitiolon aikana neiti Toxin sakset kilahtivat kerran pari, mutta hänen kasvojaan ei vieläkään näkynyt, ja hänen aamupukunsa liikahteli levottomasti. Rouva Chick vilkaisi häneen syrjäsilmällä kasvien lomitse ja jatkoi äänellä, josta ilmeni vilpitön vakaumus ja se käsitys, että mitään muuta ei voinut pitää mahdollisenakaan:
"Senvuoksi veljeni Paul on tehnytkin, mitä sopi odottaa ja mitä jokainen arvasi hänen tekevänkin, jos hän astuisi jälleen aviosäätyyn. Tunnustan, että se hämmästyttää minua jonkin verran, vaikka se onkin minulle mieluista, sillä Paulin lähtiessä maalle ei minulla ollut aavistustakaan, että hän kiintyisi keneenkään maalla, niinkuin hän varmasti ei ollut kiintynyt kaupungissa. Mutta tämä liitto näyttää olevan kuitenkin erittäin onnistunut joka suhteessa. Olen täysin varma siltä, että äiti on hyvin säädyllinen ja hieno nainen, eikä minulla ole pienintäkään oikeutta moittia sitä, että hän asettuu heidän luokseen asumaan. Se on Paulin asia eikä minun — ja mitä Paulin morsiameen tulee, olen nähnyt vain hänen kuvansa, mutta se on kerrassaan kaunis. Hänen nimensäkin on kaunis", virkkoi rouva Chick pudistaen päätänsä pontevasti ja korjaten asentoaan. "Edith on mielestäni yhtä harvinainen kuin hienokin. Senvuoksi en laisinkaan epäile, Lucretia, että mielellänne kuulette vihkiäisten tapahtuvan jo hyvin pian. Tietysti se on teistä hauskaa, ja teitä varmasti ilahduttaa tämä muutos veljeni oloissa, kun hän on ollut teitä kohtaan niin ystävällinen ja huomaavainen monta kertaa."
Neiti Tox ei vastannut mitään, vaan tarttui vapisevin käsin pieneen vesikannuun ja katseli ympärilleen jäykästi kuin miettien, mitä huonekalua sen sisällys parhaiten hyödyttäisi. Kun ovi avautui neiti Toxin tunteitten ollessa näin ratkaisevassa kohdassa, säpsähti hän, purskahti kovasti nauramaan ja vaipui sisään tulevan henkilön syliin. Onneksi hän ei huomannut kuitenkaan rouva Chickin suuttunutta ilmettä eikä majuria, joka seisoi akkunassaan kadun toisella puolella tähystäen kiikarillaan ja jonka kasvoja ja koko vartaloa paisutti oikea paholaisen iloisuus.
Toisin oli maastaan karkoitetun alkuasukkaan laita, joka sai syliinsä pyörtyvän neiti Toxin, tullessaan kohteliaasti kysymään hänen vointiaan (noudattaen tarkoin majurin ilkeitä ohjeita), ja samalla vesikannun sisällyksen kenkäänsä. Nämä molemmat tapaturmat yhtyneinä siihen tietoisuuteen, että häntä tarkasteli vihainen majuri, joka oli uhannut häntä tavallisella hänen ruumiinsa joka luuhun kohdistuvalla rangaistuksella, jollei kaikki kävisi määräysten mukaan, muuttivat hänet liikuttavaksi henkisen ja ruumiillisen hädän kuvaksi.
Muutamien silmänräpäysten ajan tämä onneton muukalainen puristi neiti Toxia sydäntään vasten niin tarmokkaasti, että se oli merkillisenä vastakohtana hänen neuvottomalle ilmeelleen, ja sillaikaa naisparka tiputti hänen päälleen hitaasti viimeiset pisarat pienestä vesikannustaan kuin mies olisi jokin arka ulkomainen kasvi (niinkuin hän olikin), joka melkein voisi kukoistaa hiljaisen sateen valuessa. Kun rouva Chick vihdoin malttoi kylliksi mieltään sekaantuakseen asiaan, käski hän alkuasukkaan laskea neiti Toxin sohvalle ja poistua. Se tapahtuikin kiireesti, minkä jälkeen rouva Chick ryhtyi virvoittelemaan pyörtynyttä.
Mutta rouva Chickin käytöksessä ei voinut huomata mitään siitä hellästä huolenpidosta, joka on tavallinen Eevan tyttärissä heidän hoivaillessaan toisiaan, ei mitään siitä pyörtymisen vapaamuurariudesta, joka heidät tavallisesti liittää toisiinsa salaperäisillä sisarussiteillä. Päinvastoin hän menetteli kiduttajan tavoin, joka herättää uhrinsa tietoisuuteen ennenkuin jatkaa kidutustaan (niin ainakin tehtiin entisinä aikoina joiden häviämistä kaikki todelliset miehet pahoittelevat). Sillä tavoin hän käytteli hajupulloa, taputti käsiä, pirskoitteli kylmää vettä kasvoille ja suoritti muut hyviksi todetut toivutuskeinot. Ja kun neiti Tox vihdoin avasi silmänsä ja vähitellen palasi elämään ja tajuihinsa, vetäytyi rouva Chick pois kuin rikollisen luota ja tarkasteli häntä, kääntäen päinvastaisiksi Tanskan entisen murhatun kuninkaan sanat, enemmän vihan kuin surun vallassa.
"Lucretia!" virkkoi rouva Chick. "Minä en koeta salata, mitä tunnen. Silmäni ovat äkkiä auenneet. Enpä olisi uskonut tätä, vaikka itse pyhimys olisi minulle sen ilmaissut."