"Rakas Paul", sanoi Louisa hiljaisella äänellä ja nousi seisomaan, "se on neiti Tox. Kaikkein herttaisin olento! En olisi mitenkään päässyt tänne ilman häntä! Neiti Tox, veljeni herra Dombey. Rakas Paul, erittäin läheinen ystäväni neiti Tox."
Nainen, joka esiteltiin näin erikoisesti, oli pitkä ja laiha olento, niin kuihtuneen näköinen, ettei häntä alkujaankaan ilmeisesti ollut luotu "vahvaväriseksi", kuten kangaskauppiaat sanovat, ja vähitellen menettänyt värinsä kokonaan. Mutta siitä huolimatta olisi häntä voinut kuvailla hohtavaksi yleisestä sovinnollisuudesta ja kohteliaisuudesta. Hänen päänsä oli vakinaisesti asettunut kallelleen senvuoksi, että hän oli pitkän aikaa tottunut kuuntelemaan ihailevasti kaikkea, mitä hänen läsnäollessaan sanottiin, ja katselemaan puhetovereitaan kuin olisi hengessään koettanut painaa heidän kuvansa sieluunsa pitääkseen sitä koko elämänsä halki haihtumattomassa muistissaan. Hänen kätensä olivat omaksuneet suonenvedonkaltaisen tavan kohoilla omasta aloitteestaan kuin itsetiedottoman ihailun vallassa. Hänen silmänsäkin olivat taipuvaiset samantapaiseen liikatunteellisuuteen. Hänellä oli pehmein ääni mitä voi kuvitella, ja hänen nenässään, joka oli hämmästyttävän kyömyinen, oli ihan keskellä siltamaisen kaaren kohdalla pieni kyhmy, josta se suuntautui alaspäin hänen kasvojaan kohti kuin järkähtämättä päättäen olla mistään syystä kääntymättä ylöspäin.
Neiti Toxin puku, vaikkakin se oli täysin hieno ja hyvä, vaikutti jonkin verran kulmikkaalta ja ahtaalta. Hän oli tottunut käyttämään kummallisia rikkaruohontapaisia kukkia päähineissään. Omituisia ruohoja näkyi toisinaan hänen tukassaan, ja uteliaat huomasivat, että kaikissa hänen kauluksissaan, röyhelöissään, kaulaliinoissaan, kalvosimissaan ja muissa hienommissa vaatekappaleissaan — suorastaan kaikissa hänen pukineissaan, joilla oli kaksi yhtymään tarkoitettua päätä — molemmat päät eivät milloinkaan olleet hyvissä väleissä eikä tahtoneet mitenkään sovinnollisesti kohdata toistaan. Talvitarpeita varten hänellä oli turkistavaroita, kuten turkiskauluksia, kaula- ja käsipuuhkia, joiden karvat törröttivät pystyssä korskeasti eivätkä ollenkaan ottaneet taipuakseen pehmeästi. Hänellä oli usein mukanaan pieniä soljella varustettuja laukkuja, jotka paukahtivat kuin pistooli sulkeutuessaan. Kun hän oli puettu täysiin juhlatamineihin, oli hänellä kaulansa ympärillä kerrassaan jäykänmallinen kaulakoru, joka esitti raukeaa ihan ilmeetöntä vanhaa silmää. Nämä ja muut samantapaiset ulkonaiset seikat olivat yhä vahvistaneet sitä käsitystä, että neiti Tox oli vähävarainen nainen, minkä hän tulkitsi omaksi hyödykseen. Mahdollisesti hänen sipsutteleva käyntinsä lisäsi tuota uskoa ja sai aikaan sen luulon, että hän jakamalla tavallisen pituisen askeleen pariin kolmeen noudatti vain tapaansa tehdä kaikesta niin paljon kuin suinkin voi.
"Olen varma siitä", virkkoi neiti Tox suunnattoman kohteliaasti, "että kunnia, jonka minulle tuottaa esittely herra Dombeylle, on erinomainen, ja sitä olenkin kauan tavoitellut, mutta hyvin vähän osannut odottaa toteutuvaksi tähän hetkeen asti. Rakas rouva Chick — saanko sanoa Louisa!"
Rouva Chick otti neiti Toxin käden omaansa, tuki viinilasinsa jalkaa siihen, hillitsi kyyneleet ja sanoi matalalla äänellä: "Jumala siunatkoon teitä!"
"Siis rakas Louisani", virkkoi neiti Tox, "suloinen ystäväni, kuinka voitte nyt?"
"Paremmin", vastasi rouva Chick. "Ottakaa vähän viiniä. Olette ollut melkein yhtä levoton kuin minäkin ja varmasti tarvitsette sitä!"
Dombey suoritti tietysti tarjoilun.
"Kuulehan, Paul", jatkoi rouva Chick yhä pitäen kiinni neiti Toxin kädestä, "ystäväni, joka tiesi, kuinka hartaasti olen odottanut tämän päivän tapausta, on valmistanut Fannylle pienen lahjan, jonka lupasin viedä perille. Se on vain pukeutumispöydälle tarkoitettu neulapatja, Paul, mutta minä sanon, tahdon sanoa ja minun täytyykin sanoa, että neiti Tox on siinä hyvin kauniisti esittänyt tämän tapauksen aiheuttamat tunteet. Sanonpa suorastaan runoksi tuota lausetta: 'Tervetuloa, pikku Dombey'!"
"Niinkö omistuslause kuuluu?" kysyi hänen veljensä.