"Niin, kerrassaan eristetty muista!" huudahti neiti Tox.
Se oli jo jotakin. Se, että rouva Pipchinin mies oli kuollut perulaisten kaivosten vuoksi, oli hyvä. Se kuului niin komealta. Sitäpaitsi oli Dombey melkein suunniltaan ajatellessaan, että Paul jäisi kotiin tunniksikaan sen jälkeen kun lääkäri oli suositellut hänelle toista olinpaikkaa. Se merkitsi pysähdystä ja viipymistä sillä tiellä, joka lapsen oli kuljettava — parhaimmassa tapauksessa hitaasti — päämääräänsä kohti. Kun molemmat naiset suosittelivat rouva Pipchiniä, merkitsi se hänestä paljon, sillä hän tiesi heidän olevan hyvin mustasukkaisia, jos joku sekaantuisi heidän tehtäväänsä, eikä hän hetkeksikään ottanut lukuun, että he saattoivat kiihkeästi haluta jakaa tasan vastuunalaisuutta, josta hänellä oli, niinkuin juuri on osoitettu, oma varma mielipiteensä. Kuollut perulaisten kaivosten vuoksi, ajatteli Dombey. Kerrassaan kunnioitettava tapa kuolla.
"Siinä tapauksessa, että päättäisimme huomispäivän kyselyjen perusteella lähettää Paulin Brightoniin tuon rouvan luo, kuka matkustaisi hänen kerallaan?" kysyi Dombey vähän mietittyään.
"Luullakseni et voi lähettää lasta nykyään minnekään ilman Florencea, rakas Paul", virkkoi hänen sisarensa epäröiden. "Hän on suorastaan hullaantunut tyttöön. Onhan Paul näet vielä niin pieni, että hänellä on omat oikkunsa."
Dombey käänsi päänsä pois, meni hitaasti kirjahyllyn luo, avasi sen ja käänsi kirjan luettavakseen.
"Kuka sitten vielä, Louisa?" kysyi hän hellittämättä katsettaan kirjasta ja selaillen sen lehtiä.
"Luonnollisesti Wickam. Wickam kai riittää hyvinkin", vastasi rouva
Chick. "Kun Paul joutuu sellaisiin käsiin kuin rouva Pipchinin,
saattaisi sinne tuskin lähettää ketään muuta, joka ei olisi haitaksi.
Sinä tietysti matkustat sinne ainakin kerran viikossa."
"Tietysti", sanoi Dombey ja katseli senjälkeen samaa sivua tunnin verran lukematta sanaakaan.
Tämä kuuluisa rouva Pipchin oli hämmästyttävän ruma ja huonovointinen vanha rouva, kumaraselkäinen, näppyläpintainen kuin huono marmori ja kyömynenäinen. Sitäpaitsi hänellä oli kovat harmaat silmät, sennäköiset kuin niitä olisi saanut vasaroida alasimella lainkaan vahingoittamatta. Ainakin neljäkymmentä vuotta oli kulunut siitä, kun perulaiset kaivokset olivat tuottaneet kuoleman herra Pipchinille, mutta hänen leskensä piti yhä niin himmeän, syvän ja synkän mustaa puolisilkkipukua, ettei pimeän tultua kaasukaan voinut häntä valaista ja että hänen läsnäolonsa riitti pimentämään monen kynttilän valon. Hänestä puhuttiin tavallisesti lasten "suurena johtajana". Hänen hoitonsa salaisuus oli siinä, että hän antoi heille kaikkea, mistä he eivät pitäneet, eikä mitään, mistä he pitivät — mikä tietysti aika lailla sulostutti heidän taipumuksiaan. Hän oli sellainen katkera vanha nainen, että oikein teki mieli uskoa, että oli erehdytty perulaisten kaivosten koneita hoidettaessa ja pumputtu rouva Pipchinistä pois kaikki hilpeyden vesi ja ihmisystävällisyyden maito sensijaan että olisi pumputtu kaivoksista.
Tämän peikon ja syöjättären luola oli erään jyrkän sivukadun varrella Brightonissa, missä maaperä oli tavallista kalkkisempaa, kivisempää ja hedelmättömämpää ja talot tavallista hauraampia ja ohuempia, missä pienillä etupuutarhoilla oli se selittämätön ominaisuus, että niissä ei kasvanut mitään muuta kuin kehäkukkia, vaikka niihin olisi mitä kylvänyt, ja missä näkyi kuppasarven lailla itsepintaisia simpukoita tarttuneina katuoveen ja muihin yleisiin paikkoihin, joiden koristuksiksi niitä ei suinkaan ollut tarkoitettu. Talvisinkaan ei ilmaa saanut liikkeelle tästä talosta eikä se taas kesällä sinne päässyt. Sisällä kävi alituinen tuulentapainen ilmanveto, niin että koko talo soi kuin suuri näkinkenkä, ja sitä täytyi asukkaiden kuunnella yötä päivää. Siellä ei tietystikään tuntunut raikkaalta. Etumaisen arkihuoneen ikkunalla, jota ei koskaan avattu, oli rouva Pipchinillä kokoelma ruukkukasveja, joista levisi koko huoneistoon niille ominainen mullanhaju. Niin valiokappaleita kuin nämä kasvit kukin olivatkin omassa lajissaan, olivat ne kuitenkin erikoisessa sopusoinnussa rouva Pipchinin muun ympäristön kanssa. Niiden joukossa oli puolisen tusinaa kaktusta, jotka kiertyivät kuin karvaiset käärmeet puukeppien ympäri. Toinen laji työnsi esiin leveät kyntensä kuin vihreä hummeri. Joukossa oli myöskin muutamia köynnöskasveja, joilla oli tahmeat lehdet, ja katosta riippui kiusallinen kukkaruukku, joka näytti kiehuneen yli ja kutittaessaan alapuolella olevia ihmisiä pitkillä vihreillä oksillaan muistutti hämähäkkiä. Näitä olikin rouva Pipchinin asunnossa tavattoman runsaasti, vaikka pihtihännät sopivana vuodenaikana kilpailivat niiden kanssa voitokkaasti.