Koska päivällisen jälkeen satoi eikä voitu lähteä kävelemään rannalle ja koska rouva Pipchinin ruumiinrakenne vaati lepoa kyljyksien päälle, menivät kaikki muut Berryn (jota muuten sanottiin Berinthiaksi) kanssa tyrmään. Se oli tyhjä huone, jonka ikkunasta näkyi kalkittu seinä ja vesitynnyri ja jonka teki kammottavaksi kolkko avonainen tulisija. Mutta kun koolla oleva seurue loi sinne vilkkautta, oli se kuitenkin paras paikka, sillä Berry leikki siellä heidän kanssaan ja näytti nauttivan yhtä paljon kuin hekin telmimisestä, kunnes rouva Pipchin koputti vihaisesti seinään kuin henkiin herännyt kummitus. Silloin he lakkasivat meluamasta, ja Berry kertoi heille kuiskaten satuja hämärään asti.
Teenjuonnin aikana tarjottiin runsaasti maitoa ja vettä ja leipää ja voita, samalla kun rouva Pipchin ja Berry saivat teetä pienestä mustasta teekannusta ja rouva Pipchin voin kera yllin kyllin paahtoleipää, joka tuotiin sisään kuumana samoin kuin kyljyksetkin. Vaikka rouva Pipchin tästä ruokalajista kävi hyvin rasvaiseksi ulkonäöltään, ei se tuntunut tehneen häntä sisällisesti taipuisammaksi, sillä hän oli yhtä ärtyisä kuin ennenkin, eikä hänen kovissa harmaissa silmissään voinut huomata minkäänlaista pehmenemistä.
Sitten Berry nouti pienen ompelurasian, jonka kannessa oli kuninkaallinen vaakuna, ja ryhtyi ahkerasti työhön. Rouva Pipchin pani silmälasit nenälleen, avasi suuren vihreisiin kangaskansiin sidotun kirjan ja alkoi nuokkua. Ja joka kerta, kun hän heräsi painuttuaan eteenpäin tulta kohti, hän näpäytti Bitherstonea nenälle, koska tämäkin oli nuokkunut.
Vihdoin oli lasten mentävä nukkumaan, ja iltarukouksen jälkeen he lähtivät pois huoneesta. Koska pikku neiti Pankey pelkäsi nukkua yksin pimeässä, piti rouva Pipchin oikein periaatteena ajaa hänet yläkertaan kuin lampaan. Sitten saatiin kuulla neiti Pankeyn valittavan kauan aikaa jälkeenpäin tuossa ikävässä huoneessa, jossa rouva Pipchin tuon tuostakin kävi häntä ravistamassa. Noin puoli kymmenen aikaan teki vasikankaularasvan lämmin haju (rouva Pipchinin ruumiinrakenne oli näet sellainen, ettei hän saanut unta ilman tätä herkkua) vaihtelevaksi talon varsinaisen tuoksun, jota rouva Wickam sanoi "rakennuksen hajuksi". Pian senjälkeen olivat kaikki unen vallassa.
Seuraavan päivän aamiainen oli samanlainen kuin edellisen iltapuolen tee, paitsi että rouva Pipchin nautti paahtoleivän asemasta vehnäleipää ja näytti vähän entistä ärtyisämmältä, kun ateria oli loppunut. Nuori Bitherstone luki toisille ääneen Mooseksen ensimmäisen kirjan sukutaulun (jonka rouva Pipchin oli viisaasti valinnut) ja sivuutti nimet niin helposti ja taitavasti kuin henkilö, joka kompastuu polkurattaan yli. Kun se oli tehty, kannettiin neiti Pankey pois hangattavaksi ja nuori herra Bitherstone pestäväksi suolavedellä, josta hän aina palasi hyvin sinisenä ja alakuloisena. Paul ja Florence menivät sillä välin kävelemään rannalle Wickamin kanssa, jolla oli alituisesti kyyneleet silmissä. Puolen päivän tienoissa rouva Pipchin valvoi lasten lukuja. Koska hänen järjestelmäänsä kuului myös estää lapsen mieltä kehittymästä ja avautumasta kukan tavoin ja sensijaan aukaista se väkivoimalla kuin osteri, oli näiden oppituntien sisällys tavallisesti kauheaa ja järkyttävää laatua. Kertomuksen sankari — paha poika — päätti parhaimmissa tapauksissa elämänsä jalopeuran tai karhun repimänä.
Sellaista oli elämä rouva Pipchinin luona. Lauantaisin saapui Dombey Brightoniin, jolloin Florence ja Paul menivät hänen hotelliinsa tervehtimään häntä ja saivat teetä. He viettivät koko sunnuntain hänen luonaan ja pääsivät tavallisesti ennen päivällistä ajelulle. Silloin Dombey näytti kasvavan kuin Falstaffin ahdistajat, niin ettei hän enää ollut yksi kankeapukuinen mies, vaan vastasi tusinaa. Sunnuntai-ilta oli viikon apein, sillä rouva Pipchinillä oli periaatteena olla tuona iltana erittäin ärtyisällä tuulella. Neiti Pankey tuotiin tavallisesti tätinsä luota Rottingdeanista kovin surullisena, ja nuori herra Bitherstone, jonka kaikki sukulaiset olivat Intiassa ja jonka täytyi istua hartaushetkien välilläkin jäykkänä ja hiljaa seinän vieressä liikuttamatta kättä tai jalkaa, kärsi siitä niin kovin nuoressa sydämessään, että kysyi Florencelta eräänä sunnuntai-iltana, osaisiko tämä neuvoa hänelle tietä Bengaliin.
Mutta ylimalkaan väittivät ihmiset, että rouva Pipchin oli järjestelmällinen nainen lasten kohtelussa, ja epäilemättä hän olikin. Pienet hurjapäät palasivat tosiaankin kotiinsa hyvin kesyinä, vietettyään muutamia kuukausia hänen vierasvaraisen kattonsa alla. Niinikään luettiin rouva Pipchinille suureksi ansioksi se, että hän oli antautunut tällaiseen elämäntyöhön ja näin uhrannut tunteensa, asettuen niin päättävästi onnettomuuttaan vastaan, kun herra Pipchinin sydän murtui perulaisilla kaivoksilla.
Paul saattoi istua pienessä nojatuolissaan tulen ääressä syventyneenä tarkastelemaan tätä esimerkillistä vanhaa rouvaa kuinka kauan tahansa. Hän ei koskaan näyttänyt tietävän väsymyksestä saadessaan tuijottaa rouva Pipchiniin. Paul ei pitänyt hänestä eikä pelännyt häntä, mutta ollessaan tuollaisella aikaihmisen tuulella hän näytti tuntevan kummallista vetovoimaa vanhan rouvan puoleen. Silloin poika istui paikallaan lämmitellen käsiään ja katsellen häntä, kunnes sai rouva Pipchinin ihan hämilleen, niin syöjätär kuin tämä olikin. Kerran, kun he olivat kahden kesken, kysyi rouva Pipchin Paulilta, mitä hän ajatteli.
"Teitä", vastasi lapsi vähääkään ujostelematta.
"Ja mitä sinä ajattelet minusta?"