Samassa hän loi Dombeyhin tuikean katseen ja hymyili terävästi, ja vielä tuikeamman katseen hän loi ja vielä terävämmin hymyili, kun Dombey asettui tuleen eteen siihen asentoon, jota hänen lähin miehensä niin usein jäljitteli, ja alkoi katsella ympärilleen seinillä olevia kuvia. Dombeyn katseen siirtyessä pintapuolisesti taulusta toiseen seurasivat Carkerin terävät silmät sitä aste asteelta tarkaten sen suuntaa. Kun se pysähtyi erääseen kuvaan, näytti Carker tuskin hengittävän, ja hänen silmäinsä ilme kävi kissamaiseksi ja valppaaksi, mutta hänen suuren esimiehensä katse siirtyi siitä pois samoin kuin toisistakin näyttämättä erikoisesti kiintyneen tähän muotokuvaan.
Carker katseli sitä — se oli se maalaus, joka oli Edithin näköinen — ikäänkuin se olisi elävä olento, ja hänen kasvoilleen levisi ilkeä äänetön hymy, joka näytti osittain kohdistuvan kuvaan, vaikka se pääasiassa tarkoittikin suurta miestä, joka seisoi hänen vieressään aavistamatta rahtustakaan koko asiasta. Aamiainen tuli pian pöytään. Tarjoten Dombeylle tuolin, jonka selkä oli kuvaan päin, Carker istuutui itse vastapäätä sitä, niinkuin hänen tapansa oli.
Dombey oli entistäkin vakavampi, suorastaan vaitelias. Papukaija, joka kiikkui kultaisella vanteella komeassa häkissään, koetti turhaan suunnata itseensä huomiota, sillä Carker oli liiaksi vaipunut vieraansa tarkastelemiseen välittääkseen linnusta. Vieras taas, joka näytti syventyneen mietteisiinsä, tuijotti jäykästi, melkeinpä synkästi kankean kaulahuivinsa ylitse kohottamatta silmiään pöytäliinasta. Mitä tuli Robiin, joka huolehti tarjoilusta, oli hänen taitonsa ja tarmonsa niin kokonaan kohdistunut hänen isäntänsä tarkastelemiseen, että hän tuskin uskalsi päästää mieleensä sitä ajatusta, että vieras oli sama suuri herra, jonka eteen hänet lapsuusvuosina oli viety todistuskappaleena perheen terveydestä ja jolle hän oli kiitollisuudenvelassa nahkahousuistaan.
»Sallikaa minun», virkkoi Carker äkkiä, »kysyä, kuinka rouva Dombey voi».
Hän kumartui orjamaisesti eteenpäin tehdessään tämän kysymyksen, nojaten leukaansa käteen. Samalla hänen katseensa suuntautui ylös kuvaan kuin sanoen sille: »Katsoppas nyt tarkoin, kuinka minä ohjaan häntä!»
Dombey punastui vastatessaan:
»Rouva Dombey voi oikein hyvin. Kysymyksellänne johdatte mieleeni sen asian, josta haluaisin puhella kanssanne.»
»Robin, sinä saat lähteä pois», virkkoi Carker, jonka lempeän äänensävyn kuullessaan Robin säpsähti ja katosi silmät viimeiseen asti isäntään suuntautuneina. »Te ette tietenkään muista tuota poikaa?» lisäsi hän sitten.
»En», vastasi Dombey ylhäisen kylmäkiskoisesti.
»Eihän ole todennäköistäkään, että teidän kaltaisenne mies muistaisi. Tuskin mahdollistakaan», mutisi Carker. »Hän kuuluu siihen perheeseen, josta te otitte imettäjän. Mutta ehkä voitte muistaa ottaneenne jalomielisesti huolehtiaksenne hänen kasvatuksestaan.»