»Floy-neiti», vastasi Susan nyyhkyttäen, »älkää taivaan tähden puhuko minulle sanaakaan, sillä muuten häpäisen itseni tuollaisten Pi-i-ipchinien nähden enkä soisi mistään hinnasta heidän näkevän, että itken!»
»Susan, tyttö kulta, vanha ystäväni! Mitä minä teen ilman sinua!
Raskitko lähteä noin pois?»
»E-e-ei, rakas neiti Floy-kulta, en tosiaankaan raskisi», nyyhkytti Susan. »Mutta sitä ei voi auttaa, minä olen tehnyt velvollisuuteni, se on varmaa. Se ei ole minun syyni. Minä mukaannun kaikkeen. En voi jäädä kuukauden loppuun, sillä silloin minun olisi mahdoton erota teistä, neiti kulta, ja senhän täytyy joka tapauksessa niin käydä. Älkää puhuko minulle, Floy-neiti, sillä vaikka olen jokseenkin vahva, en kuitenkaan ole mikään marmorinen ovenpilari, oma rakas neitini.»
»Mitä se oikein on? Miksi sinä lähdet?» kysyi Florence, sillä Susan pudisti päätänsä. »Etkö kerro sitä minulle?»
»E-e-en, rakas neiti», vastasi Susan. »Älkää kysykö minulta, sillä minä en saa kertoa, ja mitä tehnettekin, älkää lausuko ainoaakaan hyvää sanaa minun puolestani pidättääksenne minua, sillä niin ei saa käydä, ja te vain vahingoittaisitte itseänne, ja siunatkoon Jumala teitä, ainokaiseni, ja antakaa minulle anteeksi kaikki se paha, mitä olen teille tehnyt, ja kaikki se pahantuulisuus, jota olette minussa huomannut näinä monina vuosina!»
Susan sulki emäntänsä syliinsä esitettyään tämän pyynnön, joka lähti hänen sydämensä sisimmästä.
»Rakas neiti, moni voi vielä palvella teitä ja olla iloinen saadessaan palvella teitä ja palvella teitä hyvin ja uskollisesti», jatkoi Susan, »mutta ei voi olla ketään, joka samalla rakastaisi teitä puoleksikaan niin kuin minä, se on lohdutukseni. Hy-yvästi, suloinen Floy-neiti!»
»Minne sinä sitten lähdet, Susan?» kysyi hänen itkevä emäntänsä.
»Minulla on veli maalla — vuokraaja Essexissä», vastasi murtunut Nipper. »Hänellä on oikein paljon le-ehmiä ja si-iikoja, ja minä matkustan sinne posti vaunuilla ja jä-ään hänen luokseen, ja älkää te vain huolehtiko minusta, sillä minulla on rahaa säästöpankissa, rakas neiti, eikä minun tarvitse ihan heti ottaa toista paikkaa. Sitä en voisikaan, en voisi, oma rakas emäntäni!»
Susanin valtasi taas uusi tuskanpuuska, jonka onneksi keskeytti alakerrasta kuuluva rouva Pipchinin ääni. Silloin Susan kuivasi punaiset ja turvonneet silmänsä ja teki haikean ponnistuksen koettaen huutaa reippaasti Towlinsonille, että piti hakea ajuri ja kantaa arkut alas.