»Neiti Dombey», vastasi Toots, »jospa vain mainitsisitte yhdenkin, niin antaisitte — antaisitte minulle ruokahaluni takaisin. Se on kadonnut minulta aikoja sitten», lisäsi hän jonkun verran haaveellisesti.
»Susan, joka on vanha ystävättäreni, suorastaan vanhin», sanoi Florence, »lähtee täältä pois äkkiä ja ihan yksin, tyttöparka. Hän matkustaa kotiinsa maalle, jonne on jonkin verran matkaa. Saisinko pyytää teitä huolehtimaan hänestä, kunnes hän on postivaunuissa?»
»Neiti Dombey», vastasi Toots, »te tuotatte minulle tosiaankin suuren kunnian ja olette kovin ystävällinen. Tämä luottamuksenne osoitus sen kelvottoman tavan jälkeen, joka ilmeni käytöksessäni Brightonissa —»
»Niin», virkkoi Florence nopeasti, »ei — älkää ajatelko sitä. Tahtoisitteko sitten olla ystävällinen ja — ja mennä ja ottaa hänet vastaan, kun hän tulee ulos? Tuhansia kiitoksia! Se on minulle suuri helpotus. Hänestä ei ulkonaisesti huomaa, kuinka onneton hän on. Ette voi kuvitellakaan, kuinka suurta kiitollisuutta tunnen teitä kohtaan! Olen varma siitä, että te olette hyvä ystäväni!» Ja Florence kiitteli häntä vakavasti yhä uudelleen. Toots, joka myöskin oli hyvin vakava, kiiruhti pois — mutta takaperin, jottei menettäisi vilahdustakaan hänestä.
Florencella ei ollut rohkeutta lähteä ulos, kun hän näki Susan-paran käytävässä rouva Pipchinin hoputtaessa häntä ja Diogeneen hypellessä hänen ympärillään kauhistuttaen rouva Pipchiniä hirveästi nykimällä hänen puolisilkkistä pukuaan, ja ulvoen levottomana kuullessaan hänen äänensä — sillä kelpo taloudenhoitajatar herätti sen rinnassa rajatonta vastenmielisyyttä. Mutta hän näki Susanin kättelevän kaikkia palvelijoita ja kääntyvän sitten vielä kerran katsomaan vanhaa kotiaan ja Diogeneen hyppivän ajoneuvojen takana aikoen seurata niitä, sillä sitä oli mahdoton saada tajuamaan, ettei sillä ollut enää mitään tekemistä matkalle lähteneen kanssa. Sitten suljettiin ovi, ja hälinä loppui. Florencen kyyneleet juoksivat vuolaina, kun hänen oli täytynyt erota vanhasta ystävästä, jota ei kukaan voinut korvata. Ei kukaan, ei kukaan.
Uskollinen Toots kertoi Susan Nipperille luottamustoimestaan, ja silloin Susan itki entistä enemmän.
»Kunniasanallani vakuutan», virkkoi Toots nousten ajoneuvoihin hänen viereensä, »että tunnen osanottoa teitä kohtaan. Tuskin voitte itse ymmärtää tunteitanne paremmin kuin minä ne aavistan. En voi käsittää mitään kauheampaa kuin on eroaminen neiti Dombeysta.»
Susan heittäytyi taas kokonaan surunsa valtaan. Tosiaankin oli liikuttavaa katsella häntä.
»Kuulkaahan», sanoi sitten Toots, »älkää tehkö niin. Oikeastaan tarkoitan sentään: tehkää niin.»
»Kuinka niin, herra Toots?» kysyi Susan itkien.