»Kiitos, Louisa», virkkaa hän, »tästä rakkautesi todistuksesta, mutta toivon, että keskustelumme siirtyy johonkin toiseen aiheeseen. Jos valitan kohtaloani, Louisa, tai ilmaisen olevani lohdutuksen tarpeessa, voit sitä tarjota minulle, jos tahdot olla niin hyvä.»
»Rakas Paul», huomauttaa hänen sisarensa pitäen nenäliinaansa kasvojaan vasten ja pudistaen päätään, »minä tunnen ylevän mielesi enkä mainitse enää sanaakaan asiasta, joka on niin tuskallinen ja mieltä kuohuttava» — rouva Chickiä puistattaa tässä ylevä suuttumus — »mutta salli minun kysyä — vaikka pelkään kuulevani jotakin, mikä järkyttää ja surettaa minua — millainen on onnettoman Florence-paran kohtalo».
»Louisa», vastaa hänen veljensä jyrkästi, »vaikene. Ei sanaakaan enää siitä!»
Rouva Chick ei voi muuta kuin pudistaa päätänsä, käyttää nenäliinaansa ja huokailla rappeutuneiden Dombey-suvun jäsenten vuoksi, jotka eivät enää ansaitse Dombeyn nimeä. Mutta hänellä ei ole pienintäkään aavistusta siitä, onko Florence syyllinen Edithin karkaamiseen, onko hän mennyt äitipuolensa mukana tai tehnyt liian paljon tai liian vähän tai jotakin tai ei mitään.
Dombey kulkee tietään horjumatta, sulkee ajatuksensa ja tunteensa itsepintaisesti omaan rintaansa eikä ilmaise niitä kenellekään. Hän ei laisinkaan etsiskele tytärtään. Mahdollisesti hän ajattelee Florencen olevan tätinsä luona tai täällä kotona. Kenties hän ajattelee tytärtään alinomaa taikka ei ohimennenkään. Hänen ulkonaisen hahmonsa perusteella voi tehdä mitä päätelmiä tahansa.
Mutta yksi seikka on varma: hän ei usko menettäneensä Florencea. Hänellä ei ole aavistustakaan todellisesta asianlaidasta. Hän on elänyt liian kauan suljettuna omaan ylemmyyteensä ja nähnyt Florencen kärsivällisenä ja hiljaisena alapuolellaan pelätäkseen sitä mahdollisuutta. Vaikka onnettomuus onkin häntä järkyttänyt kovasti, ei hän vielä ole alentunut toisten ihmisten tasalle. Juuri on leveä ja syvällä, ja vuosien kuluessa ovat sen pienet haarautumat levinneet joka suuntaan ja imeneet ravintoa kaikesta ympärillä olevasta. Puu on saanut iskun, mutta sitä ei ole kaadettu.
Mutta niin tarkoin kuin Dombey salaakin sisäisen maailmansa ulkonaiselta, jolla hänen mielestään on toistaiseksi vain yksi ainoa tehtävä, nimittäin vartioida häntä tarkoin, missä hän liikkuneekin, ei hän voi peittää siltä kapinoivia merkkejä, jotka ilmenevät ontoissa silmissä ja poskissa, huolestuneessa otsassa ja alakuloisessa, synkässä ilmeessä. Luoksepääsemättömänä niinkuin ennenkin hän on kuitenkin muuttunut mies. Yhtä ylpeänä kuin ennen konsanaan hän on sisäisesti nöyryytetty, sillä muuten ei näitä ulkonaisia merkkejä voisi olla.
Maailma — mitä maailma ajattelee hänestä, kuinka se katselee häntä, mitä se näkee hänessä ja mitä se sanoo hänestä — se on hänen sisäinen kiusanhenkensä. Se seuraa häntä kaikkialle ja — mikä on vielä pahempaa — se on kaikkialla sielläkin, missä hän itse ei ole. Se astuu hänen kerallaan palvelijoiden joukkoon, ja kuitenkin hän jättää sen kuiskailemaan taakseen. Hän näkee sen osoittelevan häntä sormellaan kadulla, se odottelee häntä hänen liiketoimistossaan, se kurkistelee ivallisesti rikkaitten kauppiaitten olkapäiden ylitse, se kulkee viittaillen ja rupatellen kansanjoukossa, se ennättää aina hänen edellään joka paikkaan ja on aina innokkaimmillaan hänen lähdettyään pois, siitä hän on varma. Kun hän itse on sulkeutunut huoneeseensa iltaisin, on se hänen talossaan ja sen ulkopuolella, sen askeleet kuuluvat katukivitykseltä, se tuijottaa häneen pöydällä lojuvien sanomalehtien palstoilta, se pyyhältää edestakaisin rautateillä ja laivoissa: rauhattomana ja toimeliaana kaikkialla, ottamatta huomioon ketään muuta kuin hänet.
Se ei ole vain hänen mielikuvituksensa tuote. Se on yhtä eloisa muidenkin ihmisten ajatuksissa kuin hänen. Katsokaa Feenix-serkkua, joka tulee Baden-Badenista vartavasten puhellakseen hänen kanssaan. Katsokaa majuri Bagstockia, joka seuraa Feenix-serkkua tätä ystävällistä tehtävää suorittamaan.
Dombey ottaa heidät tapansa mukaan arvokkaasti vastaan ja seisoo suorana entisessä asennossaan tulen edessä. Hän tuntee maailman katselevan häntä heidän silmillään ja näkee saman katseen seinälle ripustetuissa muotokuvissa. Kirjahyllyllä herra Pitt niinikään edustaa sitä.